Kun sanon päivää, hän sanoo Здравствуйте!

Junamatkamme Varsovasta Kiovaan meinasi kosahtaa heti alkumetreille, kun englantia taitamaton konduktööri intti meille junan ulkopuolella, että meiltä puuttuu paikkaliput, ja että ne olisi pitänyt ostaa junalipun yhteydessä. Joopa joo, kassalla kun taasen väitettiin, että meidän täytyy ostaa paikkaliput konduktööriltä junasta. Kielimuurin takaa ankkuria ongelmien mereen viskeltyämme yhteinen kieli löytyi saksasta, ja asia saatiin selvitettyä ja paikat hoidettua. Wir bezahlen mit Euros, ja!

Tällä lapulla on tullut ostettua kaikki junamatkat...

Neuvostohenkinen, kokoon teipattu juna samettimattoineen ja 70-lukua henkivine värimaailmoinen oli ehkä erikoisin kokemani! Ja niin hieno. Tovin maisemia ihasteltuani siirryin yläpetini suojaan lueskelemaan ja nauttimaan pehmeästä, joskin kurkkua kuristaneesta untuvapatjasta ja -tyynystä. Warszawa Centralnan vaisun elintarvikevalikoiman vuoksi evästyksenä toimi lähinnä seesamitikut ja vesi, mutta jotenkin noista kahdeksastatoista tunnista ja passintarkastuksien ja maahantulolippulappujen kuumotuksesta selvittiin. Ja tulipa passiin muuten ensimmäinen leima erittäin moneen vuoteen, jee!

Junakuva

Kiovan mäkinen maisema toimi melkoisena Via Dolorosana meille syntisäkit selässä, helteisessä säässä painaville turistinretkuille. Onneksi tuli otettua Ukraina-LP mukaan! Sen kartta ja hätäisesti Varsovassa paperille raapustetut puhelinnumerot pelastivat meidät, ja löysimme piakkoin tiemme hostelli Kreschatikille. Tosi kiva, erittäin pieni, kotoisa ja halpa paikka ihan Kiovan keskustan sydämessä.

Keskusaukio auringonlaskussa, ihan hostellin vierestä

Vähän unta palloon, kierrosta keskustassa, kielen ja lokaalien hiusten ja alkoholikulttuurin ihmettelyä ja Krimiläistä ruokaa on ollut tämän illan resepti. Kauppakin löydettiin. Luultiin ensin, että kaupan täti seuraa meitä vartiointimielessä, mutta kohta se tarttuikin ostostemme sisältöön ja kielsi meitä ostamasta nuudeleita. Nie harasoo :D Nuudelit jäi ostamatta ja koriin tarttui terveellisempää spagettia (meidän valinta) ja raejuustoa (kaupan tädin valinta). Myös meikän valkkaama jugurtti vaihtui terveellisempään versioon mamman toimesta.

Kohta lähdemme muiden hostellilaisten kera jollekin jokilaivalle, en tiedä onko kyseessä joku bailuristeily vai ihan vain ravintolalaiva, mutta party boatista nuo tuntuu kovasti jauhavan :) Tuntuu tosi hyvältä olla täällä. Kun pari kuukautta sitten kirjoitin tänne Ukraina-innostani ja Obolon Svitle -merkkisestä oluesta, en todellakaan uskonut istuvani vielä samana vuonna keskellä kyseistä maata, kyseinen olutmerkki handussa. Elämä yllättää välillä.

Kolmen minsan kuulumiset

Paivat kuluu vauhdilla, ja tuntuu, ettei missaan valissa tule sopivaa hetkea istahtaa koneen aareen ja kerrata mita on ehtinyt tapahtua. Tassa on nyt tunti aikaa ennen Ukrainan junaan siirtymista, joten yritetaan edes vahan!

Krakovassa ehdin siis viettaa kaksi paivaa. Aika kului lahinna uusien tuttavuuksien kanssa hengaillessa, hostelleissa niita kun tuppaa karttumaan ihan vaan oikeaan poytaan istumalla. Tuli tavattua ihania ja vahemman ihania ihmisia, eika haitannut, etta Krakovantaipaleen muu anti jaikin vahan vahaisemmaksi sosiaalisia suhteita vaaliessa. Kolmantena paivana Krakovassa eteenpain lahto alkoi kuitenkin polttelemaan niin voimakkaasti, etta hyppasin hetken mielijohteesta Varsovan junaan. Ehdottomasti oikea paatos! Krakova on ihana, mutta silla ei ole talla eraa minulle mitaan tarjottavaa, ja etenkin ajatus omien entisten jalkien seuraamisesta ahdisti melkoisesti, vaikkei tuttuudessa ja turvallisuudessa sinallaan mitaan vikaa ole. Mutta niin, jotain uutta ja savayttavaa, kiitos!

Varsovan yohon saavuttuani ja tovin kierreltyani loysin toverini Nikon, joka oli saapunut juuri paikalle Berliinista. Ajatuksena oli viettaa yo Varsovassa ja lahtea seuraavana paivana yhdessa ita-naapuriin, Ukrainaan. Varsovasta en ole ikina erityisemmin valittanyt, mutta talla kertaa tuli viihdyttya oikein mainiosti, tasta kiitos Krakovan tutuille ja heidan sisapiiritiedolleen kaupungin parhaista bailuista, heh. Eilinen ilta venyi ja vanui tunneista pienimmille saakka, mutta ei se mitaan.

No, kohta olisi lahto edessa kaupan kautta asemalle, haasteena reipas 18-tuntinen matka raiteita pitkin kohti Suurta Tuntematonta. On meilla venajan matkasanakirja messissa, mutta odotan melkoista saatoa paikan paalla ennen kuin loydetaan majapaikkoihin tai minnekaan. Toivokaa meille onnea!!

It's gonna be a glorious day

Kolmisen päivää reissussa ja nyt jo pää perin pyörällä, hyvin tavoin tosin! Katsotaas mitä tähän mennessä on ehtinyt tapahtua:

Maanantaina 24.pv painelin aamuvarhaisella bussilla Helsinki-Vantaalle ja pikaisen lennon päätteeksi löysin itseni Varsovasta. Pääkaupungin tutkailu ei tällä erää napannut, joten siirryin nopsaan rautatieasemalle ja lunastin lipun seuraavaan Poznaniin suuntaavaan junaan. Muutama tunti lisää, ja olin määränpäässäni, vastaanottokomitea Arturin ja Agan hellässä huomassa.

Ensimmäinen päivä Poznanissa sujui kävelykierroksella ympäri kaupungin keskeisimpiä kohteita. Artur oli ykkösluokan opas ja osasi kertoa ihailtavia määriä paikallishistoriaa ja eri rakennusten ja nähtävyyksien taustoja. Vanhaan kaupunkiin ja oikeastaan kaikkeen näkemääni rakastuin saman tien, ja moni mesta tuli pistettyä merkille tulevia aikoja silmällä pitäen. Jatkettiin oluselle huippumusiikkia soittavaan kuppilaan ja siitä eteenpäin illanviettoon Natalian ja Michaelin luokse. Ensimmäinen reissupäivä ja saman tien lyödään Zubrowkat ja shishat pöytään, huhhei! Kyllä oli eho olla ja jutella uusien tuttavuuksien kanssa Puolasta ja mualiman menosta.

Mainos ja... jotain...

Turistikuvaa vanhasta kaupungista

Seuraavana päivänä heräiltyämme ja keräiltyämme suoritin ensimmäisen puolan kieleen liittyvän tulikokeeni ostamalla meille kolmelle sporaliput, alennuksella ja ilman. Operaatiosta selvittyäni jatkettiin paikkoihin tutustumista uuden kävelykierroksen merkeissä, ja käytiin esimerkiksi Malta-järvellä tarkastelemassa laineiden liplatusta. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kuin viimeistä päivää ja jano vaivasi sattunesta syystä muutenkin, mutta käppäiltiin urheasti useita tunteja pitkin kuvankaunista Poznania. Käytyämme välitankkauksella megahuokeassa maitobaarissa, ja tavattuamme paria muuta sohvasurffaajaa poimimme mukaan toksikologitohtori Annan ja suuntasimme kohti pääkallopaikkaa, Cytadelan puistoa.

Konserttialueelle vaeltaminen oli yhtä juhlaa, lava-dj:n hyppysistä kun sattui kaikumaan samalla hetkellä Blurin Beetlebum, Sueden So Youngilla jatkettuna. Meillä kaikilla oli liput ykkösalueelle, eli piskuiselle etuoikeutettujen pläntille juuri lavan edessä. Mahtava näkyvyys lavalle oli siis varma, ja muutamat tunteroiset ennen keikan alkua kuluivat rennosti nurmikolla auringossa loikoillen, pientä suomenlippua heilutellen ja maailman parasta musiikkivalikoimaa kuunnellen. Radioheadia lämppäröimässä oli Moderat eli Modeselektor + Apparat. Hyvin toimi. Rakastuin yhteen niistä muusikoista. Myöhemmin, tätä kuohuvien tunteiden ilosanomaa ääneen julistettuani, Artur lupasi tutustuttaa mut syksyllä johonkin sen kaveriin, joka muistuttaa kovasti ulkonäöltään ja tyyliltään Apparatia, tuota uusinta rakkausmuusikkoani. Jes!

Moderat. Oikealla sydämeni valittu.

No, Moderatin jälkeen piti läpikäydä vielä reilun tunnin hengailu ennen pääesiintyjän lavanvalloitusta. Mikäs siinä, mielenkiintoista oli seurata niiden lavarakennelmien muodostumista ja erittäin lupaavia valo/saunditestailuja. Itse keikka oli ehkä... vaikuttavin ikinä näkemäni. Kaikki toimi saumattomasti yhteen. Valoshow oli aivan järjettömän hieno, Radiohead soitti antaumuksella, taidolla ja huumorilla, Thom Yorke bailasi kuin pieni eläin ja viisikymmentuhatpäinen pellollinen puolalaisia eli ja riekkui mukana minkä hengästymättä ehti. 24-kohtainen settilista oli silkkaa kultaa - ainoa harmitus oli lempparini Pyramid Songin puuttuminen, jota jaksoin odottaa hamaan loppuun asti. Onneksi törkyupea, itkettänyt ja hauskuuttanut You and Whose Army? ja raastavanmieletön Lucky korvasivat. Viimeiseksi sokeriksi pohjalle oltiin tällä kertaa jätetty yleisön täysin takavasemmalta yllättänyt Creep. Mielenkiintoista päättää ilta sanoihin "What the hell am I doing here? I don't belong here.". Oma olotila kun oli kaikkea muuta..

Tästä huonoin-keikkakuvako-ikinä? -kilpailun voittajasta saanee selvää lavarakenteista, joihin kuului esimerkiksi suurilukuinen määrä värivaloputkia ja jokaista bändin jäsentä lähikuvanneet kamerat.

Keikan jälkeen takki oli tyhjä ja jalat velliä, joten jätimme afterpartyt väliin ja karautimme Annan kaaralla Agan luokse pitämään omia pikkubileitä. Radiossa soi Radiohead ja keikkaa, settilistaa ja Thomin välispiikkejä spekuloitiin useiden puolalaisten puolesta ankarasti. Agan tykönä keikkafiilistely jatkui jälleen kerran maukkaan puolalaisen vodkan ja greippimehun säestämänä. Avattiinpa lopulta myös tuliaisina tuomani salmariputeli joka upposi kaikkiin läsnäolleisiin yllättävän kivuttomasti. Mahtava ilta, ihania ihmisiä, musiikkia, syntyjä syviä ja kulttuurivaihdon riemua. Parasta.

Seuraavaan päivään kuului juoksevien asioiden hoitamista - muun muassa enkku-puola-sanakirja ja jättikokoinen Radiohead-keikkajuliste löysivät tiensä luoksemme kävelyretken lomassa. Käytiin myös perunabaarissa maistelemassa paikallisia erikoisuuksia, voi että oli herkullista apetta! Parasta oli keitetyt perunat kera sekoituksen, johon kuului maitomaista raejuustoa, sipulia ja persiljaa. Yksinkertaista, halpaa ja kielen mennessään vievää. Tämän jälkeen palasimme kotosalle, iskin kimpsut ja kampsut kasaan ja änkesin Krakovaan vievään yöjunaan parivaljakon A+A avustuksella. Kuukauden päästä nähdään taas!

Krakovaan saavuin tänä aamuna seitsemän maissa. Samassa hytissä istuneet taisivat sääliä yksin matkustavaa ja kielitaidotonta meikäläistä, ja pitivät hyvän huolen siitä, että nousen oikealla asemalla pois ja että saan tavarani ylähyllyltä kivuttomasti. Ja kuten aina, englannintaitoiset ihmiset olivat kovin kiinnostuneita siitä, mitä pidän Puolasta ja onko minulla Puolassa/Krakovassa sukulaisia. Sehän on siis ainoa järkevä syy tänne saapumiseen :) Krakovaan ei ole mitään suunnitelmia. Pari kertaa täällä on tullut käytyä aiemminkin, joten tuntuisi vähän tylsältä lähteä kiertämään samoja nähtävyyksiä kuin aina aikaisemminkin. Tapasin äsken pari sakemannia, joiden kanssa ehkä törmäilen illalla, mutta nyt voisin mennä vetämään pienet tirsat unettoman junayön jälkijunassa. Nyt on jo vähän tai vähän enemmänkin ikävä Poznaniin ja Poznanissa tapaamieni ihmisten luo. Olen tosi iloinen ja onnellinen tulevasta vaihtoajasta jo nyt ja Poznaniin lähtö oli ehdottomasti paras ratkaisu ikinä.

Että tällästä paatosta tällä erää ja kohta lisää.

Said I would and I'll be leaving one day before my heart starts to burn

Hehee, nyt se iski - lähtöjännitys, tai mikä ikinä onkaan. Viimeisiä hetkiä viedään, ja tähän mennessä olin ottanut koko matkabisneksen aikamoisen kylymänviileesti. Elokuun viikot ovat kuluneet lähinnä nukkuessa, syödessä ja kotosalla äidin hoivissa loikoillen, joten ei ihmekään, että hermot ovat pysyneet kurissa. Tänään tartuin viimein tuumasta toimeen ja aloin siivota loikoiluympäristöäni ja selvitellä seuraavina kuukausina tarvittavan tavaran määrää ja laatua. Illan aikana piti käydä läpi äärimmäinen hermostuminen, pakkausahdistus ja -kiukku, pienehkö viinihiprakka ja sen jälkeinen oudon seesteinen olotila tajutakseni, että tämä on sitä itseään. Lähtö on iskenyt tajuntaan ja mitään ei ole enää tehtävissä!

Matkaan lähden ihan yhtä ulalla ja suunnitelmatonna kuin viimeksi päivittäessäni. En tiedä mistä minut tavoittaa viikon päästä, tai kahden. Poznaniin saapuessani vastassa on pari kappaletta ystävällisiä sieluja, ja Radioheadia lähden etkoilemaan ja katsastamaan sekalaisen Couchsurfing-porukan kanssa. Jossain vaiheessa minulla on myös tärskyt Kiovassa, kaveri kun tuli ajoittaneeksi reilinsä juuri sopivaan aikaan. Muutoin olen avoimin mielin liikkeellä ja odotan innolla mitä tuleman pitää.

Pakkaaminenkin sujui alkuahdingon jälkeen ihan mukavasti, kun rullasin kaikki vaatteet tiukiksi, kuminauhoilla sinetöidyiksi paketeiksi (ja olin mielestäni vaatimaton mukaan lähtevän garderoobin volyymin suhteen). 55-litraisessa rinkassani on tilaa vielä vaikka muille jakaa. Hyvä vain, sillä pakkuuprojekti on viimeistelyjä vailla, ja viimeistelythän tuppaavat aina maksimoimaan ahdingon..

Läksiäistellään vielä tämä viikonloppu pois alta ja sunnuntaiyönä tien ja ilmojen päälle, mars. Toivokaa mulle turvallista matkaa :) Itse toivon sitä myös isoveljelle, joka suuntaa samoihin aikoihin mantereen yli Japaniin. Mitä ikinä tämä kaukokaipuu onkaan, se taitaa kulkea veressä.

Lähdön tunnelmaa odotellessa

Joo no joo. Alle kaksi viikkoa lähtöön ja mikään suunnitelma ei ole kehittynyt millään muotoa... heh. Vähän kiristää otsalohkoa. Lähinnä olen kuluttanut aikani hyvästellen ystäviä ja kadunmiehiä, täällä ja muualla, tai tutkaillen Martti Puukon matkalokeja, joista Puolaan itsekin lähtevä Marika vinkkasi blogissaan. Vielä on hyvää aikaa inspiroitua ja opiskella historiaa ja ajan henkeä ennen uuteen ympäristöön uppoutumista. Mikä tapahtuu siis ihan, ihan kohta.

Jotain on laiskottelun tiimellyksessäkin saatu hoidetuksi: laskut maksettu, meikä ja tavarat vuodeksi vakuutettu, learning agreementin perään kyselty ja se saatu, opintotuet haettu ja myönnetty, vaihtoonlähteväksi yliopistolle ilmoittauduttu, rinkka korjattavaksi viety ja tavaraa kirpparille kuljetettu. Apurahakin on tulossa ja tämä köyhäily saa kohta luvan loppua, ihanaa.

Vähän paremmin voisin tietty paneutua matkasuunnitelmiini ja esim. majoituksien järjestelyyn, mutta äsh. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että lähden vain ja katson minne junat vie. Ukrainasta olen kyllä innoissani, ja Oktoberfesteille mielisin työurakan jälkeen tuopille. Eilen näin myös Jimiltä ohjelman, jossa kookkaat, kokkaavat motoristimiekkoset reissasivat Romaniassa ja karauttivat jakson päätteeksi Romanian ja Ukrainan rajamaastossa sijaitsevalle iloiselle hautausmaalle. Tämä viimeinen tyyssija poikkeaa normista esimerkiksi siten, että hautakivet on maalattu räiskyvin värein joko haudatun henkilön kuolinsyytä (esim. onnettomuustilanne) kuvaten, tai ilmentäen jotain tilannetta, joka kuvastaa vainajan elettyä elämää parhaiten. Paikka siis juhlii elämää ennemmin kuin suree kuolemaa. Kiehtovaa!

Cimitirul Vesel eli iloinen hautausmaa, kuva emeryandsue.com

Vähän pitemmälle ajalle kantautuvat suunnitelmat alkavat myös kuumottamaan jo, ja mieli kaipaa kovasti Pariisiin uutta vuotta viettämähän. Sitä tekisi mieli järjestellä jopa enemmän kuin tätä kohta koittavaa seikkailua. Prioriteetit, mitä ne on?

Nyt en tiedä

...mitä tehdä.

Minulla on selkeästi liikaa aikaa ajatella, joten olen kehittänyt itselleni sekä herkullisen että painostavan dilemman siitä, mitä elämässäni tapahtuu (eli missä elämäni tapahtuu) 26.8-14.9. Kaiken ollessa kovin epävarmaa aloin jo pohtimaan, että mitä ihmettä olen tekemässä ylipäätään. Että ei kukaan lähde opiskelijavaihtoon niin, että heittää ensin keikkareissun vaihtokaupungissa, seikkailee sitten vailla rahaa tai suunnitelmia jossain päin Euroopan mannerta, käy pelastamassa maailman Saksan perämetsiköstä käsin ja palaa sitten pisteeseen A ja aloita opiskelut. Ei niin mitään järkeä. Miten tälläistä varten pakataan? Miten tälläistä suunnitellaan, miten varaudutaan? Öö.

Ja totta kai olen myös niin intona, etten meinaa nahoissani pysyä.

Tällä erää olen kaivanut karttakirjan ja muutama kuukausi takaperin hommatut Ukraina & Romania + Moldova -LP:t esiin. Taas yhden unelman toteuttaminen kiinnostaisi, ja parissa-kolmessa viikossa ehtisi kai ihan hyvin heittämään lenkkiä noilla seuduilla. Jonkinlaisen reitintyngänkin olen ehtinyt suunnittelemaan Romaniaan asti. Mutta sitten tulee tenkkapoo, mitä kautta jatkaa Berliiniin. No, kaipa tuon kerkiää miettimään sitten myöhemminkin.. Mietityttää myös koko reitin järkevyys, kun pari viikkoa saisi kulumaan helposti ihan Puolan ja Saksankin tienoita taaplaten. Kyrillisen kielimuurin tai turvallisuuden puolesta taas olen päättänyt olla stressaamatta turhia. Muuten vaikeuttaisin elämääni liikaa.

Yksi reittivaihtoehto

Viime päivinä otsasuoni on pullistellut myös informaation puutteesta johtuen. Kaikki auttavat tahot tuntuvat lomailevan ja tiedusteluluonteisiin sähköposteihini ei vastata. Puolassa taas vastataan, mutta kysymyksiin, joita en ole esittänyt. Sen verran sain tänään AMU:n Erasmus-toimiston naisista irti, että jonkinlainen infokirje ja tieto majoituksesta olisi tulossa syyskuun alussa. Ihan kiva - enhän ole sitä kirjettä enää silloin vastaanottamassa. Toivotaan siis, että pistäisivät asiat rullaamaan pikkaisen nopeammin.

Eipä tässä sen ihmeempiä, viime ajat olen turisteillut ahkerasti ia nauttinut kesäsäästä ihan kotimaan ja kotipitäjän kamaralla. Tästä ehkä lisääkin jahka olen saanut kuvat esitettävään muotoon :)

Es wird viel passieren

Juhlat on nyt juhlittu, ja kuukauden kiertolaisuuden jälkeen olen palannut kotiin pitemmäksi aikaa kuin vain purkaakseni ja pakatakseni saumoistaan räjähtelevän rinkkani uudestaan. Tuntuu kummalliselta, että vielä viikko sitten olin Ateenassa, ja kaksi viikkoa sitten Lontoossa. Nyt edessä on reilu kuukausi aloillaanoloa ennen lentoa Varsovaan. Pieni levottomuus alkoi iskeä heti kun tajusin, että enää ei ole muuta tehtävissä, kuin järjestellä asioita ja odottaa. Ilosaaren auringon jälkeen ropisseet sateet toivat muutenkin mukanaan syksyisen tunnelman ja jännityksen- ja ahdistuksensekaisen olotilan. Tuleva kuukausi tuntuu jo nyt kaikessa toimettomuudessaan sietämättömältä, ja sen jälkeinen aika puolestaan erittäin epämääräiseltä ja epävarmalta, joskin kihelmöivältä.

Pikkuhevari Stam1naa tunnelmoimassa

Rentolavan tunnelmaa

Alustavaa suunnitelmaa elo-syyskuulle on kasassa nyt sen verran, että Radioheadin keikan jälkeen viihdyn Poznan-Varsova-akselilla syyskuun alkupuolelle asti. Jo aikaisemmin mainitsemani ilmaisfestari Orange Warsaw Festival Varsovassa kiinnostaa laajenneine esiintyjälistoineen (Razorlight, Calvin Harris, MGMT, N*E*R*D, Groove Armada jne) niin paljon, että sitä tuskin voinen ohittaa. Tämän jälkeen suuntaan mitä luultavimmin lähtöruudun kautta Berliiniin, sillä kuun puolessa välissä minut noudetaan Berliinin lähistöllä sijaitsevasta Angermündesta syrjäiseen maalaispaikkaan nimeltä Gut Stolzenhagen. Kyseessä on KVT:n ja sen kattojärjestön SCIINT:in kautta hakemani vapaaehtoisduuni pikkukylässä noin tunnin-kahden ajomatkan päässä Berliinistä. Hakuprosessi oli yllättävän vaivaton. Syyskuulle ei leirejä montaa ollut tarjolla, joten vaihtoehtojen rajaaminen kävi nopeasti, ja vaaditut summat (95e) maksettuani ja kaavakkeet lähetettyäni sain viikon sisällä ilmoituksen leirille hyväksynnästä.

Stolzenhagen ilmasta käsin

Stolzenhagen on noin kolmenkymmenen aikuisen asuttama, kestävään kehitykseen, yhteisöllisyyteen ja taiteisiin panostava eko-kommuuni. Työtehtäviini paikan päällä kuuluu esimerkiksi rakennusten restaurointi, nurmenleikkuu ja savesta rakentaminen, ja uskon parin viikon työpätkän opettavan uusien kädentaitojen lisäksi myös uusia elämäntapoja ja ajattelumalleja. Toivon mukaan vierailu virkistäisi myös saksan taitoja - olenhan lukenut kyseistä kieltä aikoinani noin yhdeksän vuotta, enkä ole ikinä päässyt käyttämään tai kehittämään hataria kykyjäni konkreettisissa merkeissä. Yhden tragikoomisen tapauksen muistan parin vuoden takaa, kun yritimme epätoivon vimmalla etsiä ruokapaikkaa eteläisessä Tsekissä, juuri kaupunkiin saapuneina ja keskiyön lähestyessä. Paikalliset eivät ymmärtäneet juurikaan englantia, joten väsyneinä ja nälkäisinä saimme kommunikoitua heille kaksi saksankielistä sanaa: essen (syödä) ja trinken (juoda). Kokonaiset lauseet voitiin unohtaa, vaikka käsittääkseni olimme kaikki kolme lukeneet saksaa edes jonkin verran aiemmin. Auki oleva keittiö ja englantia solkkaavia ihmisiä onneksi löytyi, tosin perin monen mutkan ja vielä useamman essen? trinken?:in jälkeen. Selvää on siis, että pieneen etukäteistreeniinkin on tarvetta ennen Saksan rajan ylitystä.

Leirin jälkeen vaihdon alkuun on enää muutama päivä, joten saatan treffata kavereita vielä pikaisesti Berliininmunkissa ja syöksähtää sitten jälleen Poznaniin odottelemaan opintojen käynnistymistä. Ei kuulosta hassummalta, vai mitä?

Ihan silkkana lesoiluna ja nakkisormina taas

Kävin poimimassa postista lipukkeen tuohon suuren odysseiani starttaavaan megatapahtumaan. Jos ei muuta, niin asia tuli ainakin taas vähän konkreettisemmaksi, ja näin Blurista hengissä selvittyäni voisinkin oikeastaan kaivaa Kid A:n esiin ja alkaa fiilistellä vaihteeksi Thomin rauhoittavaa ujellusta.

Zorbas-askeleita, hiittiä ja bouzoukin raikaamista

Kaipa tässä ollaan jotenkin kotiuduttu Helleenien tasavallasta kotimaan kamaralle! Viimeöinen paluulento Ateenasta Helsinkiin oli melkoisen turbulenssintäyteinen. Uni jäi haaveeksi, kun mielikuvat maahan syöksymisestä ja onnettomuuden jälkeisistä uutisotsikoista täyttivät levottoman pääni. En ole lentämisen suurin ystävä, ja taittamansa matkan ymmärtää mielestäni muutenkin paremmin maan kamaralla liikkuen, vaikka onnettomuusriski suurempi onkin. Menneeseen vuorokauteen on mahtunut sikeiden vetämistä siis kompakti varttitunti, max kaks, ja näppikselle on nyt kuukahtamassa nukkuneen rukoukseltava näyttävä, huomista festaririehaa epäileväisenä odotteleva ihmisraunio.

Lippu Akropoliksen huipulla

Ensikosketus Ateenaan juuri saavuttuamme oli ristiriitainen. Taksikuski yritti nyhtää meiltä huomattavasti suurempia summia kuin odotimme, hotellimme oli nuhjuinen, ja sen ympäristö vähintäänkin hämärä. Keskeisestä asemastaan huolimatta Omonian gheton katuja kansoittivat niin narkkarit, diilerit, suurilukuiset poliisipartiot kuin kaikenlaiset muutkin yön oliot. Eipä siinä muuta kuin tuima peli-ilme päälle ja määrätietoista askelta toisen eteen, jos alueella mieli iltahämärällä käyskennellä. Alkushokin jälkeen hotellista muodostui turvaisa kotipesä rauhattoman betoniviidakon keskellä, ja usea reissu-ilta vierähtikin parvekkeella katukioskin kalja-anteja siemaillen ja alla avautuvaa hässäkkää lakkaamatta ihmetellen.

Ylihuikean ja syvän vaikutuksen tehneen Lontoon jälkeen Ateena meinasi jättää kylmäksi, vaikka lämpötilat kieppuivatkin kolmen-neljänkympin välillä yötä päivää. Kaupungilla kulkeminen oli usein aika ahdistava kokemus, enkä tahdo edes kuvitella, minkälaisia katseita ja kutsuhuutoja vaaleammat fennoskandinaavisisaret saavat noilla leveysasteilla osakseen. Suurin osa paikallisista tuntui paenneen kaupungista lomalle saaristoon, turisteja puolestaan oli kaikkialla. Sään kanssa meillä ei ollut ongelmia, mutta muuten tuntui, että valitsimme matkallemme ehkä epäotollisimman ajan vuodesta.

Yhdenlainen perusnäkymä Omonoialla

Mollivoittoisesta alkusoitosta huolimatta reissumme ei ollut epäonnistunut millään tapaa. Siinä missä Lontoo ihastutti, Ateena haastoi, ja missä Lontoo pursui valmiita kohteita, Ateenassa ne vaativat löytämistä. Heti toisena päivänä hyökkäsimme Akropolis-kukkulalle katselemaan näkymiä yli Ateenan, kuten myös niitä paria pytinkiä siellä nyppylän laella. Maisemat olivat uljaat ja kuuman ilman väreily ympärillä täydensi historian siipien havinan tuntua entisestään. Propylaia, Parthenon ja Erekhtheion olivat rakennelmina vaikuttavia, mutta minun pienelle käsityskyvylleni niiden päälle parituhatvuotinen historia on liian pitkä ymmärrettäväksi. Samoja fiiliksiä koin myöhemmin vieraillessamme Ateenan arkeologisessa museossa, jossa hämmästelimme tuhansia vuosia vanhoja, käsittämätöntä käsityötaitoa vaatineita koruja, koreja ja kouroksia.

Näköalat huipulta

Parthenonilla patsastelemassa

Yksi reissun muistorikkaimmista momenteista oli puolestaan päiväretki Ateenan lähisaarille, Hydralle, Porokselle ja Aeginalle. Suurin osa maanantaista kului siis huviristeilijän kannella leppoisan (Gotan Projectmaisen) musiikin ja juomatarjoilun parissa, ja aina välillä paatilta poistuttiin tutustumaan vapaamuotoisesti idyllisiin, joskin turistikkaisiin saariin. Retkeilyn aikana pääsin viimein uimaan linnunmaidonlämpöiseen ja turkoosiin Kreikan mereen (meri Kreikan, Kreikan meri..), testaamaan pita gyrosta ja todistamaan keski-ikäisten, hurmaavien helleeni-eukkojen spontaania zorbas-tanssia. Lounaan jälkeen tuli itsekin otettua vahingossa vähän zorbas-tyylistä sivuaskelta, kun karahvi talon viintä tyhjeni ennätysajassa kiiruhtaessamme Porosin kujia tallaamaan. Risteily oli paras mahdollinen tapa viettää täyteen rentoutumiseen tähtäävä päivä; illalla hotellille asteli ladatut akut, meri-ilman tyynnyttämä mieli ja hohkaavan rusehtava hipiä.

Tuolla polskittiin; Aegina

Poroksella porotti

Kirjailijoiden suosima Hydra

Muuten tämä kaupunkiloma meni aika iiseissä merkeissä. Käveltiin ympäri kaupunkia niin paljon, että jo Lontoon jäljiltä tunnottomat jalkani ovat nyt yhä karmeammassa kunnossa. Syötiin, juotiin, kahviteltiin, seikkailtiin öisillä kaduilla ja metrossa, tarkkailtiin naapurustoa, bongailtiin poikkeuksetta erittäin komeita poliisimiehiä, hengailtiin mielenosoituksessa tuntemattoman seikan puolesta tai vastaan, kummasteltiin paikallisen liikenteen sulaa hulluutta, syötiin jugurttia sormin, nautittiin kaskaiden laulusta kuninkaallisessa puistossa, istuttiin katujunassa, ahtauduttiin vaatteisiin kaupoissa, otettiin välilepiä hotellilla, bongattiin julkkiksia, paheksuttiin kultakortti-ihmisiä, shoppailtiin breezereitä, käytettiin paikallista kieltä ujostellen ja tajuttiin olevamme tuhansien museoiden luvatussa kaupungissa vaikkei olla kumpikaan varsinaisia museoihmisiä. Megasuksee äiti-tytär-matka, ja kovin omatoiminen sellainen, vaikka tietysti jotain helpotuksia ja ylellisyyksiä pystyi itselleen suomaan, mihin muuten ei budjetti venyisi (risteily, taksit, hotelli...). Lähtisin uudestaankin, tosin mieluusti johonkin toiseen paikkaan.

Pienimuotoinen mellakkapoliisipartio mielenosoituksessa

Josko sitä juhlisi Ilosaarirokkerssonit pois alta, ja jahka palaan, niin mulla on taas uusia uutisia syyskuun meiningeistä - ohjelmaa on siis löytynyt kielikurssin jättämää aukkoa paikkaamaan. Pysykeehä linjoilla. Opa!

Following the herd down to Greece, on holiday

Eipä tässä kauaa ehtinyt laakereillaan lepäämään, kun maailma kutsuu taasen. Lontoon jälkeen ehdin jo käydä pikakelauksella läpi kolme Suomen kauneinta kaupunkia, ja huomenaamulla Sinisen Ykkösen jetti suihkaisee minut kyydissään halki Euroopan, aikavyöhykettä tai rahayksikköä vaihtamatta. Kreikan meri, meri Kreikan!

Englannin murjomat, rakkoiset ja tunnottomat jalkateräni kaipaavat hellää huolenpitoa, ja kuten kuvasta näkyy, lähden matkaan viimeksi vuonna 2003 käyttämissäni uskomattoman rumissa Merrelleissä. Kursin tosin pikaliimalla edellisen reissun balleriinatkin jo kokoon...

"Voyage voyage", kertoi laulaja Radio Novalla tänään, ja mitäpä siihen lisäämään. Matka jatkukoon!

And into the sea goes pretty England and me

Ensimmäinen heinäreissu takana ja mitä jäi käteen? Ensikosketustani Englantiin on hankala lähteä erittelemään heti matkalta palattua, mutta muutamia päällimmäisenä mielessä liikkuvia asioita voin yrittää listata tässä junaillessani ja busseillessani kotia kohti. Tämä tehdään nyt pitemmän kaavan mukaan (lähdin vahingossa jokaisen kinttupolun koluavalle vakiovuorolle opiskelu- ja kotikaupungin välillä), eli varatkaa eväitä, venytelkää ja käykää vessassa nyt, jos aiotte lukea koko sepustuksen yhdeltä istumalta. Kuten aikaisemminkin, kuvat voi ihailla alkuperäiskoossaan klikkailemalla niitä.

1. This is a high

Voin täydestä sydämestä sanoa todistaneeni heinäkuun toisena ja kolmantena päivänä Lontoon Hyde Parkissa kahta parasta keikkaa koko universumin historiassa ikinä (omasta mielestäni). Blur sekä ylitti suuret odotukseni että tarjosi paljon enemmän. Keikkojen intensiivisyys ja tunteellisuus taisi yllättää yleisön lisäksi yhtyeen itsensä; nokkamies Damon Albarn tuntui usein jäävän sanattomaksi viisikymmentuhatpäisen, onnellisena vellovan ja hurmoksellisen yleisön edessä. Itsekin ehdin herkistymään Hyde Parkissa useaan otteeseen; epäusko, ilo, onni ja hämmennys olivat vahvoilla. Sama emotionaalinen myllerrys väritti matkaa myös keikkojen oltua ja mentyä. Reissuhan toimi suureksi osaksi henkilökohtaisena pyhiinvaelluksena siihen kaikkien laulujen kaupunkiin, jossa jokainen kaupunginosa, kulma, kukkula ja kuppila on toiminut estradina jollekin pienelle tai suurelle populaarimusiikin historiaan liittyvälle tapahtumalle. Kyynel.

Jengiä oli

Musisointia oli

Fiilistä oli

Settilistat olivat taattua hittiparaatia muutamilla pimennosta kaivetuilla helmillä varustettuna. Useat kappaleet kirvoittivat kansassa sellaista liikehdintää ja yhteislaulua, että bändin massiivinen äänentoistokin jäi kakkoseksi. Kaunista, mutta ei yhtä kaunista kuin Blur, joka sekä kuulosti että näytti paremmalta kuin koskaan. Säät olivat morsiantasoa; pilvettömältä taivaalta paistanut aurinko vaihtui keikan edetessä värikkään auringonlaskun kautta loisteliaaseen, lämpimään ja kuun valaisemaan suurkaupungin yöhön. Yksi Damonin välispiikeistä kuului: "You all look so beautiful in the sunset", ja kuun kauneutta herra Albarn pysähtyi ihailemaan myös. Itsensä Blurin puolesta likoon laittaneista ihmisistä nouseva höyry kohtasi viilentyneen ilman ja muodosti alueen ylle jopa pienen sumun keikan lähestyessä loppuaan. Kiteytettynä yhteen lauseeseen; jos tässä elämässä on mahdollista nostaa molemmat kätensä ja kasvonsa ilmaan ja keuhkota täydeltä laidalta "Yes it really, really, really could happen" kymmenien tuhansien ihmisten ja lempibändinsä kanssa, voi uskoa, että mikä tahansa tässä elämässä on mahdollista. PS. Tämä kappale oli tarkoituksellisen sentimentaalinen. Minäkin olen.

Ensimmäisen keikan jälkeen väsyneenä ja onnellisena voittajana Hyde Parkin pullomeressä

2. London loves

Matkan aikana pientä hämmennystä aiheutti se, että Lontoo ei vastannut ollenkaan kuvitelmiani ja odotuksiani k.o kaupungista. Multikulturaalisuus oli vahvasti läsnä, mutta viikon aikana en tuntunut millään löytävän kaupungista "sitä jotain", mikä tekee Lontoosta Lontoon. Tämän elämyksen haussa tuli tehtyä esimerkiksi epätoivoinen kävelyretki kaupungin "keskeisille" alueille: London Eye - Houses of Parliament - Big Ben - Westminster Abbey - Trafalgar Square - Piccadilly Circus. Nuo turistirikkaat rysät olivat kuitenkin reissun epäantoisinta osuutta, vaikka Abbey kovin kauniilta kaupungin iltavalaistuksessa näyttikin. Enemmän itseäni viehättivät tietyt asuinalueet, kaduilla kiertely, metroseikkailut ja paikallisten asumusten töllöttely. Tykkään katsella värikkäitä ovia ja porraskuiluja, ja miettiä minkälaisia ihmisiä esimerkiksi Kentish Townin, Camden Townin ja Portobello Roadin kätköissä asuukaan. Voisinko itsekin asua siellä joskus?

Just se

Camden market viime sunnuntaina

Päädyin vastaukseen, että jokainen luo oman Lontoonsa ja kaupungilla on tasan yhtä monet kasvot kuin siellä on asukkeja ja turistejakin. Minun pika-Lontooni koostui etnisistä ravintoloista (thairuoka sai uuden ystävän), musiikista ja levyostoksista, metroreiteistä ja kävelyistä, kohteliaista ihmisistä, tyylikkäiden brittipoikien ihastelusta, excuse mesta, pleasesta ja thank yousta, Michael Jackson -kohusta, ostoshelveteistä, kipeistä jaloista ja hullusta helleaallosta. Lämpötilathan kaupungissa poksahtelivat pitkälti päälle kolmenkympin lähes jokaisena matkapäivänä, ja vasta lähtöpäivänämme Lontoon valtasivat suoraan Esteristä kotoisin olevat rankkasateet.

3. I luvs Brizzle

Maanantaina 6.7 karautimme aamubussilla Victoria Stationilta kohti parinsadan kilometrin päässä sijaitsevaa Bristolia. Päiväreissumme tarkoitus oli nähdä Banksyn näyttely, ja tähän tarkoitukseen upposikin mukavasti tunti jos toinenkin, ensin jonottaessa, ja sitten Bristolin museota kierrellessä. Näyttely tuo esille monipuolista ja vaikuttavaa yhteiskuntakritiikkiä, ja irvailee nykyelämän ilmiöille ja ihmisyyden varjopuolille nokkelan piikittelevästi. Banksyn ivan kohteeksi joutuvat niin nykyajan kauneusihanteet, mainostaminen, luonto ja sen tärveleminen, taide itsessään, teknologia, poliitikot ja prosessoitu ruoka. Vaikka monet teokset huvittavatkin, löytyy niiden taustalta syvällisempi, surullinen sanoma, jota toivoisi näyttelyn nähneiden ja muidenkin pohtivan. Oli Banksyn taustalla sitten yksi ihminen tai kollektiivi, niin Banksyn anarkistinen ääni kantaa, ja se on ääni jonka kaltaisia toivoisi olevan enemmänkin.

Se on tosi vaarallista missata noi viestit

Banksyn turhamainen pupunen

Ja kaikki maailman proletariaatit kans

Bristolia voin suositella muutenkin lämpimästi kaikille. Vaikka vietimme kaupungissa vain puoli päivää, se riitti jonkinlaisen käsityksen muodostamiseen triphopin kultakaupungista, jonne lähtisin mielelläni uudelleen pitemmäksikin ajaksi. Kaupunki oli mäkinen ja yllättävän kaunis. Aukiot, puistot, yliopiston alueet ja kaupunkisuunnittelussa huomioon otetut joet muodostivat Bristolista monipuolisen kokonaisuuden. Aika kului siivillä pelkästään ympäriinsä kävellen ja ja kujia tutkaillen. Hassua oli, että Bristolissakaan ei päässyt eroon katukuvaa värittävistä feissareista - heidän lähestymistapansa oli tosin hieman pehmeämpi kuin suomalaisten feissareiden "Kiinnostaako ihmisoikeudet?" -tyylinen tykitys. Yksi kohtaamistamme feissareista oli ilmeisesti Salkkareiden Romeon hyvä ystävä. Huvittava kohtaaminen sinänsä.

4. But we're lost on the Westway

Yhdeksi reissun kohokohdista nousi viimeinen matkapäivä, kun lähdin ajoissa liikkeelle, otin metron Camdeniin ja suunnistin kohti Primrose Hilliä - paikkaa, jonka referenssiarvo popkulttuurissa on melkoisen korkea. Aurinko paistoi pilvien lomasta, kun lähenin kukkulan huippua. Maahan maalattu Blur-lainaus paikan kauniista näköalasta merkkasi koko matkan kestäneen pyhiinvaellukseni kliimaksia. Kun istuin huipulla ja tuijotin kaupunkia, josta olin kohta poistumassa, oli aika nöyrä, kiitollinen ja liikuttunut olo. Ja sellainen, että tänne on päästävä takaisin ja pian! Tämän jälkeen kävin kuikuilemassa josko brittipopin kantabaari The Good Mixer olisi ollut auki, muttei ollut, joten se vierailu siirtyy toiseen kertaan. Camdenista metroilin vielä Notting Hill Gatelle, jossa kiiruhdin halki kaupunginosan leffasta tuttuihin yksityisiin puistoihin kuikuillen. Ehdin juuri ja juuri vierailemaan Rough Trade -levykaupassa, Portobello Roadilla ja Westwaylla, kun aika loppui ja jouduin juoksemaan takaisin metroon ja siitä hostellille hakemaan tavaroita.

Let's take a drive to Primrose Hill, it's windy there and the view's so nice

Holding on for tomorrow-ow-ow-ow-ow

Lähtöönkin sekoittui pientä draamaa. Hävitin metrolippuni, meinasimme myöhästyä bussista ja lopulta missasimme paluulennon kuukahdettuamme väärälle portille. Jesta mikä aloittelijamoka! Ylimääräinen vuorokausi Stanstedilla meni sitten viintä hörppiessä ja matkan opetuksia puidessa - eikä maksanut kuin satasen. Seikkailu sekin.

Stanstedtin tanssit eli stanssit

Tällä matkalla ymmärsin viimein itsenäisten asioiden tekemisen tärkeyden reissussa, vaikka matkalla toisen tai useampien muiden kanssa olisikin. Matkakumppani tuo tietysti matkaan omanlaistaan tukea, turvaa ja seuraa kun sitä kaipaa, mutta subjektiivisena kokijana pidän tärkeänä myös oman tilan ja ajan ottamista, ja ihan ikiomien matkahaaveiden toteuttamista. Ja vielä tärkeämpi opetus: JOS aiot kävellä reissussa paria kilometriä pitempiä matkoja, ÄLÄ lähde matkaan balleriinoilla, joista on puolikas pohja irti, ja converseilla, jotka sopivat kevyeen kaupunkikäppäilyyn mutta kipeyttävät kantapäät alta aikayksikön. Älä myöskään osta huonojen kenkävalintojesi tilalle kolmea paria kokoa liian pieniä halpiskenkiä, joiden seurauksena massiiviset rakot valtaavat jalkapohjasi ja käveleminen muuttuu mahdottomaksi tehtäväksi.

"Enemmän kuin 1000 sanaa, askeleita vähintään miljoona"

Tää kuittais nyt, bussi lähti heittelevimmälle vuoristorataosuudelleen ja epäilen jälleen kerran hengissä pysymisen mahdollisuusprosenttejani, kun bussin levottoman heilumisen lisäksi täällä heiluu joku levoton tyyppi. Ei lennoillakaan ollut näin jännittävää.

Mut oon aika onnellinen.

(Tiinalle kiitos useimmista kuvista!)