Once more with feeling: Ukraina. Krimi. Transnistria. Moldova.

Huhui, meinasi jäädä kokonaan päivittämättä viimeiset Once more with feeling -kuvat. Seuraavassa siis vielä pari julkaisematonta filmiotosta Itä-Euroopan kummallisimmista kolkista - esimerkiksi siltä hetkeltä kun digikameran akku sanoi itsensä irti Moldovan pääkaupunkia pitkin hiippaillessa.

Puolipilvinen Lviv

Auringonpaisteessa kylpevä Kiova

Lämpöisä Sevastopol

Odessa ja Potemkinin portaat

Odessa

Tiraspol-turisteilu

Chisinau ja keskusaukio

Chisinau; moldovalaista alkoholipolitiikkaa

Chisinau, nimikkohotelli ja patsas

****

Viime vuoden reissut on siis viimein saatu täällä blogin puolella pakettiin. Tuntuu melkein siltä, että pitäisi kirjoittaa joku loppukaneetti. Mutta miksi pitäisi; väliaikaisesta hiljentymisestä huolimatta blogi jatkuu niin kauan kuin reissut vain jatkuvat. Seuraava häämöttää jo kuukauden päässä!

Palasin Suomi-neidon helmoihin tosiaan jo kesällä, ja nykyään arki vierii eteenpäin alapuolen kuvista löytyvissä maisemissa. Paljon on muuttunut, ja toisaalta mikäs täällä on jatkaessa. Opinnot kirivät huomaamatta kohti loppusuoraansa ja onneksi täällä on vielä kourallinen ystäviä jäljellä ajan jakamiseen ja jaksamiseen. Seuraavaa suurta seikkailua odotellessa, siis.

Moldova, Chisinau ja eeppinen paluumatka Ukrainan kautta Puolaan

Olisiko viimein viimeisen pääsiäismatkapäivityksen aika? Apua apua, mitä teenkään kun tämän reissun dokumentoiminen ei enää nakuta syyllistävästi takaraivossa! Vastaus: tunnen jatkuvaa painetta parin muun kesäkuisen reissun kertaamisesta.. Huoh tätä laiskuuden määrää.

Viimeiset etapit: Tiraspolista kivenheittämä Moldovan pääkaupunkiin Chisinauhun, Chisinausta yöbussilla Baltin, Chernivitsin ja Ivano-Frankivskin kautta takaisin Lviviin, ja siitä eteenpäin... Tästä tulee muuten pitkä juttu, pelottaa jo etukäteen.

Matka Chisinauhun taittui tosiaan mukavasti minibussilla, hintaa matkalle kertyi 26.70 Transnistrian ruplaa eli.. no euroissa varmaan joku viis senttiä, Marika oli kukkaronvartija Transnistriassa joten itse en noita valuuttakursseja muista yhtään. Mutta halpaa oli, niin kovin halpaa.

Päätepysäkillä meidät pukattiin raskaine rinkkoinemme keskelle melko infernaalista perjantaimarkkinaryysistä. Miehet ympärillä huutelivat "TOURIST? TOURIST?" ja yrittivät myydä meille kyytiä Tiraspoliin, no ei kiitos, näkeehän tuosta meidän bussistakin, että justiinsa me sieltä saavuttiin eikä sinne unohtunut mitään. Aseman ainoa raha-automaatti ei ollut yhteistyökykyinen, joten Marika jäi tavaravahdiksi ja minä painelin takaisin sinne tavaramarkkinoiden sekaan, tarkoituksena löytää toinen automaatti. Ikuisuudelta tuntuneen retkeilyn ja parin epäonnistuneen automaatti/pankkiasioinnin jälkeen sain viimein jostain seinästä tukun Moldovan leuta. Kuvien ja videoiden puuttuessa The Verven maanmainio Bitter Sweet Symphony -video antaa osviittaa siitä, mille näytin painellessani turhautuneena Chisinaun katuja ja kujia pitkin...



Seuraavaksi harhailtiin hieman lisää majoitus mielessä.. yksi kaavailemamme majapaikka oli ainakin ränsistynyt, remppaan mennyt neuvostohotelli, ja yksi toinen oli budjetillemme hitusen liian kallis (kiitos vaan tätä edeltäneet luksusjunat jne), joten viimein myönnyttiin ottamaan taksi hostellille, jonka mainoksen olimme napanneet mukaan Odessasta. Oli jotenkin sellainen tunnelma, ettei heti jaksanut lähteä rehaamaan takaisin keskustaan. Fiksuina tyttöinä siirryimmekin siis hostellin vieressä sijaitsevaan, erinomaisesti nimettyyn ostoskeskukseen Mall Dovaan iltapäiväshoppailuille. Mukaan tarttui allergialääkkeitä, kengät (tässä vaiheessa revenneiden Conversejen näkeminenkin vihastutti) ja käytiinpä syömässä ja viinilläkin. Jee.

Tuolta meinattiin kysyä huonetta, mutta otettiinkin vain taksi

Illalla lähdettiin klubille hostellilla tapaamamme irlantilaisen, melko raivostuttavan tyypin kanssa.. Se taisi saada verenpaineen nousemaan jo ennen koko illan alkamista ja yhä kasvavissa määrin illan loppua kohti. Tässä vaiheessa voisin taas viitata Bitter Sweet Symphony -videoon kuvaukseksi siitä, minkälaisia tuntemuksia kyseinen itseään täynnä oleva ääliö minussa aiheutti.

Klubi itsessään oli mielenkiintoinen kokemus... kaupungin kerma siellä tuntui juhlivan, varatuissa, maksullisissa pöydissään, ihmisiä kiireestä kantapäähän tuimin ilmein arvostellen. Auta armias jos olisi istahtanut tanssilattian laidalle jonkun pöytään lepuuttamaan, varmaan olisi saanut ympäri korvia tai luodilla läpi. Niin joo, väliaikaohjelmana diskossa oli joku löyhästi burlesque-henkinen strippaus-show. Tykkään burleskista paljonkin, mutta toi esitys ei oikein lämmittänyt. Juotiin pari vodkakolaa, tampattiin hartaudella, naureskeltiin kaikelle ja lähdettiin sitten sen raivostuttavan irkun kanssa samaa matkaa pois.

Seuraavana päivänä yritettiin kovasti käydä rekisteröimässä itsemme Moldovaan (kun tosiaan ilmeni, ettei saatu niitä tuloleimoja siellä Transnistrian ja Moldovan rajalla) mutta toimiston ovet eivät auenneet meille. Otettiin kuvasarja todistaaksemme hätätilan tullen viranomaisille ainakin käyneemme mestoilla, minkäs me sille mahdetaan kun ei ymmärretä aikatauluja ja joku päätti päättää työpäivänsä ainakin varttia liian aikaisin.

Ei voinut mitään, joten mentiin sushille.

Tämän jälkeen ohjelmassa oli epätoivoa aiheuttanut KYNSIENHUOLTOPAIKAN metsästys. Ei saa nauraa. Oltiin jo matkan alkuvaiheilla saatu päähämme, että tälläisissä astetta huokeammissa maissa matkustaessamme voisi kerrankin hemmotella itseään ja teetättää vaikka nätit akryylit rispaantuneiden, liuskottuneiden ja punaisten lakanjämien koristamien kynsien tilalle. En edes viitsi muistella, kuinka monessa paikassa käytiin ja kuinka paljon turhautumista tämä koko prosessi aiheutti, mutta viimein yhdessä pikkuhoitolassa, missä kukaan ei puhunut sanaakaan mitään samaa kieltä kanssamme, meidät viitottiin istumaan alas ja kah:

Elämäni ensimmäinen manikyyri, KOLME (3) EUROA! PS. Ihan omat kynnet, ei saatu tekareita vaikka jotain sellasta yritettiinkin selittää... Että teki muuten hyvää, katselen tällä hetkellä sormenpäitäni muistellen kaihomielin sitä, mille ne näyttivät ja tuntuivat tuon käsittelyn jälkeen.

Hienot kynnet saatuamme lähdettiin kiertelemään keskustaa. Aika kolkkoa ja karua oli. Ja niitä tourist, tourist -huutoja pari päivää kuunneltuamme oltiin melko varmoja, että me ja muut hostellilaiset oltiin koko maan ainoat turistit. Tässäpä kuvia Chisinaun keskustasta:

Vastavaloinen Tapani IV Suuri, tunnetaan myös nimillä Stephan cel Mare (si sfânt), Stephen III of Moldavia, Saint Stephen the Great ja niin edespäin..

Konserttitalo

Piaţa Marii Adunări Naţionale

EU-liput liehuivat vapaana kaikkialla

Lisää Eurooppa-myönteisyyttä

Nintendo-henkinen presidentin linna

Parlamentti

Paikallinen Time

Ja sitten sattui pahin mahdollinen, eli kameran akku sanoi sopimuksensa irti juuri ennen sellaiselle hienolle aukiolle pääsemistä. D'oh!! Tässä vaiheessa otin taas kertakäyttökameran esiin, pitäisi ihan ihan ihan oikeasti saada ne kuvat joskus teetettyä... No mutta tässä lohdutukseksi yksi mainos jota pidettiin todella hauskana sekä Chisinauhun saapuessamme että sieltä lähtiessämme.

Heh. Tämän talsimisentäyteisen päivän päätteeksi käytiin vielä rautatieasemalla ihmettelemässä rikollisten naamoja, sulkeutuneita asioimisluukkuja ja luukkua jolla myytiin ei-oota. Beer Housessa käytiin syömässä.

Seuraavana päivänä yritin hirveällä vimmalla selvittää meille paluumatkaa.. reittivaihtoehtoja oli melko vaikea selvittää, mutta vaihtoehdoiksi jäi Romanian, Unkarin ja Slovakian kautta poistuminen bussitse ja junitse tai bussin ottaminen Chisinausta Lviviin ja siitä eteenpäin Puolaan. Viime minuutille ykkösvaihtoehtoa pähkäiltyämme (houkuttelevampi) päädyttiinkin kakkosvaihtoehtoon (nopeampi ja halvempi), ja lähdettiin aika tulipalokiireellä asemalle. Asemalla löydettiin pikkuinen lippukassa, jolta sain kahden eri opaskirjan sanaston (puhuin ROMANIAA!), värikkään elekielen ja pienen ravaamisen jälkeen ostettua kaksi lippua Chisinausta Lviviin noin 24 eurolla per naama.

Käytiin syömässä pastaa ja mamaligaa jossain "steissin kuppilassa", jossa oli muuten niin karmee reikävessa, että vaikken vähästä säikähdäkään, niin sinne en asioimaan mennyt. Ostin hienon viinipullon kioskista. Melkein jutusteltiin poliisien kanssa. Ja sitten käveltiin sinne Gare du Nordille.. Jätettiin tavarat ja käveltiin vähän lisää, syömään jonnekin kaukana sijaitsevaan paikkaan. Ja käveltiin vähän lisää, takaisin bussiasemalle. Ja odoteltiin bussia, joka lähti kuuden aikaan illalla kohti Ukrainaa.

Pitää vielä mainita, että Chisinaussa ollessamme kuultiin Puolaa kohdanneesta suursurusta - Presidentti Lech Kaczynskin ja lähes sadan muun puolalaisen silmäätekevän kuolemasta - joten tahto palata Puolaan nopeasti oli valtava.

Es macht spass..

Ylläoleva kuva meidän bussin kyljestä on aika surullinen vitsi, kun miettii miten tunnit sen rottelon sisässä viettyivät. Täyteen bussiin kun oli ahtautunut myös yksi nelihenkinen perhe, jonka kahdesta lapsesta toinen huusi tasan niin pitkään, että perhe poistui bussista. Tai siis ei pelkästään huutanut, vaan piti kuin pakon sanelemana jotain, mitä tahansa kovaa ääntä ilman pienintäkään taukoa.

Korvatulpille kiitos, untakin tuli otettua joten kuten. Esimerkiksi silloin, kun bussimme hajosi kolmeksi tunniksi keskelle Moldovan pimeintä ei-mitään. Välitiedotuksista ei ymmärretty muuta kuin suuret pahoittelut. Korvaava bussi taisi tulla Chisinausta asti, sinne siirryttiin sitten. Rajalla jännitti, koska bussista kutsuttiin satunnaisia ihmisiä sinne passivirkailijan koppiin asioimaan. Oltiin tosiaan bussin ainoat ulkomaalaiset, meillä ei ollut Moldovan saapumisleimoja eikä oltu rekisteröidytty, kun se toimisto oli kiinni. Mutta mitään ei tapahtunut, mihinkään meitä ei pyydetty ja passiinkin tuli pariton poistumisleima. Huh!

Moldovalaista maaseutua bussin ikkunasta, videon musiikista vastasi just se ipana

Toinenkin maaseutumatkailuvideo

Seuraavana aamuna heräsin aamuyhdeksän maissa Ivano-Frankivskissa. Pidin tätä kohtalon oikkuna, koska jo aiemmin matkalla oltiin käyty samaisen jätkän haudalla Lvivissä ja patsaalla Odessassa. Ivano-Frankivskissa juoksin henkihieverissä, unihiekat silmiä kirveltäen ja kaksikymmentäviisi kopeekkaa kätösessä aseman vessaan, jossa oli aamutuimaan melko muhkea jono. Onneksi Marika juoksi bussille pitämään huolta, ettei kukaan lähde eteenpäin ilman minua. Muuten olisin jäänyt housut nilkoissa Ivan Frankon vangiksi.

Piti ottaa vielä bussin ikkunasta yks kirkkokuva ihan siltä varalta, ettei niitä olisi jo tarpeeksi

Ivano-Frankivskista matka jatkui Lviviin, jossa toivottiin kyydin päättyvän juna-asemalle. Ja sinnehän se, komean parinkymmenen tunnin bussissaistumisen jälkeen. Käytiin aseman hulppeassa pectopahissa syömässä Kiovan kanaa. Ja jotenkin, jotenkin onnistuttiin löytämään oikea marshrutka, joka veisi meidät puolessatoista tunnissa Ukrainan ja Puolan rajalle. Pientä säätämistä oli tässäkin, täytyy myöntää :D

"Perillä" odotettiin myös innolla, että tajutaanko jäädä oikeassa paikassa pois. Tajuttiin onneksi, ja kuskikin osas huolehtia meidät kävelemään oikeaan suuntaan. Kävin ostamassa rajan tuntumasta tuliaisiksi vielä litran putelin Lvivskietä matkaan, ja näin lähdettiin astelemaan rajalle päin.

Lviv - Raja

Tulliin saapuessa huomattiin kaksi jonoa: yksi pitkä ja kiemurteleva, johon liityttiin, ja yksi pikakaista, jolle satunnaisesti ajautuvat tyypit kävelivät suoraan tullijonon kärkeen ja ovista sisään. Hetken kummasteltuamme joku tajusi ilmoittaa meille, että EU-maan passinhaltijoina olemme oikeutettuja ottamaan ohituskaistan onneen. Tuntui väärältä ohittaa kaikki ne jonossa kärvistelevät ukrainalaiset sun muut, mutta minkäs teet kun oot tämän Suomeen syntymisen lottovoiton saanut. Porttien toisella puolella ohitettiin toinen samanhenkinen, mutta lyhyempi jono. Pari selitystyä rinkan sisällöstä ja yksi naurunremakoiden saattelema passintarkastus myöhemmin, käveltiin auringon hohteessa reteästi kohti Puolanmaata.

Tervetuloa surevaan maahan

Przemyslissä tuntui jo 100% kotoisemmalta, kun ei tarvinnut enää miettiä yrittääkö äpertää jotain heikon venäjän irvikuvaa vai toistellako romaniankielisiä ilmauksia Lonely Planetin sanastosivulta. Tässä vaiheessa ohjat oli hyvä luovuttaa suosiolla Marikalle, jonka puolantaitoja ihastelen ja kadehdin edelleen!! Eli jotenkin saatiin sompailtua itsemme vielä yhteen bussiin, joka veisi Przemyslin keskustaan..

...ja Przemyslin keskustassa, kiitos yhden avuliaan rouvan, päästiin myös juna-asemalle vain huomataksemme, että molempien junat omiin kaupunkeihin olivat lähteneet noin viisi ja kymmenen minuuttia sitten. Pari kirosanaa helähti ilmoille, ja matka jatkui parin sadan metrin päässä sijaitsevalle bussiasemalle. Ainoa vaihtoehto: viiden tunnin bussi Krakovaan, ja siitä yöllä kahdella eri junalla Poznaniin. Voi huraa.

Bussimatka ohittui lisäsikeitä vedellen, enemmällekin olisi ollut tarve. Krakovassa oltiin illalla yhdentoista maissa, tavattiin Marikan kavereita ja käytiin parilla pitkällä viileällä, ennen kuin allekirjoittaneen eeppinen kotimatka jatkui yöjunalla Wroclawiin. Pahamaineisessa Katowicessa samaan hyttiin pamahti joku viinankäryinen, nuorehko naishenkilö joka itki. Kysyin, että onko kaikki kunnossa, ja nainen alkoi ensin puolaksi ja sitten saksaksi avautumaan häntä jahtaavista gangstereista, jotka olivat myös hetki sitten hakanneet häntä aseman varjoissa. Nainen kertoi myös kolmannella kuukaudella olevasta vahinkoraskaudestaan, ahdistuksestaan ja elämänsä yleisestä suunnan puutteesta. Pyöriteltiin siinä yhden mamman kanssa silmiämme sen pyynnöille soittaa poliisit paikalle, kunnes ne jengimiehet tuli oikeasti uhittelemaan siihen hytin ovelle. Tilanne päättyi, kun se nainen nakkasi yhtä niistä tyypeistä turpiin ja ne lähti nauraen pois eikä onneksi palannut enää. Lopulta aikansa itkettyään ja valitettuaan se nainenkin nukahti. Kun lopulta päästiin junan päätepysäkille Wroclawiin, en katsonut asiakseni alkaa häntä herättelemään..

Wroclawissa autoin yhden mummon oikeaan junaan ja kärräsin itsenikin omaani. Aamu-taajamajuna Poznaniin silmät päässä seisoen. Lipussakin oli jotain häikkää, ja pitkän selostuksen konduktööriltä tajusin vain, että Poznanissa mun pitää mennä lippuluukulle sen lippuni kanssa. Näin tein, ja sain vitosen takaisin huonosta lipustani. Sitten menin näissä tunnelmissa naureskellen ja lauleskellen suoraan kouluun. Parin luennon jälkeen, kuuden aikaan illalla olin kotona, ja näin 50-tuntinen paluumatkani oltiin saatu kunniakkaasti päätökseen. Koniec, siinä se!

PS. Täytyypä mainita vielä, että kysyttäessä minun on edelleen jotenkin hankala alkaa kuvailemaan Moldovaa tai kertomaan siitä. Jotenkin koko maa - Transnistria mukaanlukien - oli niin hämmentävä kokemus, että se täytyy ehdottomasti itse kokea. Missään en ole tuntenut oloani yhtä ilmiselväksi, leimaotsaiseksi turistiksi (autot tööttäilivät ja ihmiset tosiaan huutelivat ja tuijottivat minne tahansa kuljimme). Maan läpi kulkeneena voi sanoa, että kaikkialla muualla näyttää melko köyhältä ja maalaiselta, kaikki "moderni" on keskittynyt Chisinauhun. Siellä rikkauden ja köyhyyden raja on puolestaan sekä huikea että huikean epäilyttävä. Katseltiin niitä ökyjä siellä klubissa pöytiensä ääressä, ja shoppailemassa Mall Dovassa, ja voitiin vain kuvitella millä tavoin ne olivat rahansa ansainneet. Itse vietimme Moldovassa melko "rikasta" elämää, ja sellaiseen tunteeseen oli hankala sopeutua kun pelkällä suomalaisella opintotuella tässä lähinnä matkattiin. Kuljettiin luksusvaunuissa ja aterioitiin jos nyt ei kaupungin parhaissa, niin ainakin melko hyvissä ravintoloissa. Melko samaa se oli tietty Ukrainassakin, mutta Moldovassa tuo meni jopa naurettavuuksiin asti.

Koko reissu oli kuitenkin ihan järjettömän hieno ja näillä muistoilla elellään pitkään! Tätä varten kannattaa elää :)

Transnistria / Tiraspol

Odessan prinsessalakanoista oli armotonta nousta, mutta ei auttanut kuin kursia rinkan sisältö kasaan ja ottaa suunta heti aamusta Odessan rautatieasemalle. Kymmenien solttupoikien marssijärjestystä tovin ihmeteltyämme tapasimme Couchsurfingin kautta löytämäni Andrein, joka oli tullut hakemaan meitä naapurivaltiosta asti. Andrei saattoi olla paras mahdollinen Transnistria-tiedonlähde; yhdeksi tuliaiseksi tältä reissulta tarttui nimittäin isännän itsensä kynäilemä kirja kotialueestaan!

Seuraavan pätkän suuntana oli siis Tiraspol, Transnistrian pääkaupunki. Enimmät luennoinnit skipaten neuvon taas klikkaamaan linkkiä Wikipediaan jos haluaa eksaktia tietoa kyseisestä kapinallisesta pläntistä Moldovan ja Ukrainan välissä.

Reitti tähän mennessä

Jotain kuitenkin kertoakseni: Kyseessä on alue, joka on toiminut itsenäisen valtion tavoin pian kaksikymmentä vuotta, ollen silti edelleen osa Euroopan köyhintä maata, Moldovaa (tosin tämänhän Transnistria kieltää täysin). Venäjä-myönteisen ja Neuvosto-kaipuisen Transnistrian itsenäisyyttä ei ole käsittääkseni tunnustanut yksikään muu (kansainvälisesti tunnustettu) valtio, ja siihen pyrkiäkseen Transnistrialla on vielä pitkä ja kivinen tie kuljettavana. Silti, paikassa vierailtuani ja Andrein kanssa puhuttuani ymmärrän Transnistrian merkkaavan aivan omaa paikkaansa Euroopan kartalla. Tuskin erehtyisin enää puhumaan Transnistriasta Moldovana - ja kuinka voisikaan, kun näissä kahdessa eri paikassa on omat rahansa, rajansa, postimerkkinsä, armeijansa, "valtiojohtonsa" ja täysin vastakkaiset poliittiset pyrkimyksensä.

Tuliaisina ruplia ja postimerkkejä

Mielenkiintoisimpana esimerkkinä vallan epämääräisistä keskittymistä Transnistrian sisäisessä politiikassa voisi mainita ainakin vähittäismyyntiä ja melkeinpä kaikkea muutakin kontrolloivan Sheriffin, jonka logojen bongauksesta voisi Tiraspolissa saada aikaiseksi vaikkapa perin tehokkaan juomapelin, ellei vierasmaalaisena joutuisi moisesta toiminnasta melko varmasti telkien taakse. Nykyisin firman huhutaan olevan Transnistrian presidentin, Igor Smirnovin, pojan hallinnoima, mutta tätä ei kukaan tietenkään myönnä. Sheriff rakentaa Transnistrian alueelle kaikkea jalkapallostadioneista supermarketteihin, ja sillä epäillään olevan vahvoja kytköksiä Transnistrian aluetta hiljaisesti hallitsevaan mafiaan.

Suomen ulkoministeriön matkustustiedote kehottaa pysymään poissa Transnistriasta. Tämä ei tule yllätyksenä alueen poliittisen epävakauden huomioonottaen. Levottomuudet eivät ole millään tapaa jokapäiväisiä, mutta vuoden 1992 sota, alueen harmaus rikollisuuden suhteen ja pari viime vuosina tapahtunutta bussiräjähdystä ja ampumistapausta ovat tehneet tehtävänsä. Turismi alueella on lähestulkoon olematonta. Kuin arveluttavaa mainettaan tukeakseen, matkustaminen Transnistriaan on myös tehty melkoisen hankalaksi muille kuin entisten neuvostotasavaltojen passien omistajille. Vaikka viisumia alueelle ei tarvita, korruptio on enemmän sääntö kuin poikkeus ja etenkin kielitaidottomilta länsimaalaisilta vaaditaan usein ylimääräisiä dollareita jotta portit Transnistriaan aukeaisivat. Omalla matkallamme olin varautunut tähän ottamalla mukaan huiman viiden euron setelin, mutta loppujen lopuksi sekin raha katosi taksikuskimme taskuun.

Reilun sadan kilometrin matka Odessasta Tiraspoliin taittui tosiaan taksin kyydissä. Halvempiakin tapoja olisi varmasti ollut, mutta Andrein järjestämän yksityiskyydityksen luksus houkutti, kuten myös mahdollisen rajahäslingin varma helpottuminen. Ja näin olikin - Andrei oli ottanut meille valmiiksi matkaan maahantulolipukkeet ja neuvoi niiden täyttämisessä (esimerkiksi patronyymiä ja matkan syytä tivattiin, kuten Ukrainaankin mennessä) ja taksikuskimme osoite merkattiin yöpymispaikaksemme. Rajalla taisi olla tuttuja miehiä töissä, sillä minkäänlaisia pysäytyksiä tai uteluja ei käsittääksemme tapahtunut, vaan jatkoimme rajalta matkaa Tiraspoliin ilman ongelmia.

Ongelmat alkoivat vasta kaupunkiin päästyämme, kun maahantulolappuihimme tarvittiin rekisteröintitiedot ja -leimat. Muistaakseni rekisteröinti täytyy tehdä, jos aikoo viettää Transnistriassa enemmän kuin kymmenen tuntia. Homman vaikeuttamiseksi tämä, luultavasti yksinomaan rekisteröintilappujen leimaamiseen tarkoitettu, erittäin lyhyen ajan päivästä auki oleva hallintorakennus oli piilotettu jonnekin esikaupunkialueen identtisten rakennusten muodostaman muuttuvan labyrintin keskustan sisäpihan puomien suojiin. Ilman paikallista apua paikan löytäminen olisi luultavasti vaikeaa, jopa mahdotonta.

Leimattu!

Tämän jälkeen alkoi kova yritys nostaa käypää valuuttaa monesta eri rahannostopisteestä. Parin tunnin prosessin jälkeen selvisi, että oma Nordean Masterini oli täysin avuton, kun taas Marikan Sampo Pankin Visa Electron taikoi käteistä käden käänteessä. Vinkiksi kaikille Transnistriaan matkaaville: ottakaa niitä euroja tai dollareita mukaan enemmän kuin se viitonen! Rahanvaihtopisteitä on nimittäin kaikkialla, mutta mitään takeita länsimaisen visasi vinguttamismahdollisuuksista ei ole.

Ruplat taskussa ja leimat korteissa oli helpottavaa siirtyä katsastamaan lähiöelämää Andrein ja hänen avokkinsa luokse. Tarjolla oli borssia ja lettuluumurullia ennen siirtymistämme itsenäiselle kaupunkikierrokselle... Päästiin huomiotaherättämisen ensimakuun heti pihasta poistuessamme, kun talon juoruilevat mammat vahtasivat tekemisiämme silmät kiiluen. Pitkähkön kävelylenkin päätteeksi löysimme jopa tiemme keskustaan vievään marshrutkaan. Oma seikkailunsa sekin. Jo tässä vaiheessa tunnelmat olivat sitä luokkaa, että apua, mikä maa, ja mikä valuutta, silti positiivisessa mielessä kutkuttaen.

Seuraavassa kuvia Tiraspolin keskustasta, lähinnä pääkadulta 25 Oktober:

Aleksandr Suvorov perusti Tiraspolin

En tiedä millainen on perusturisti Tiraspolissa, mutta veikkaisin, että kumpikaan meistä ei sovi kuvaukseen

Pokrovskayan kirkko

Tiraspolin vaakuna

Neuvostotankkimonumentti

Sankarihautausmaa ja ikuinen tuli

"Olette nimettömiä, mutta tekonne ovat ikuisia"

Presidentin palatsi ja valtava supersankari-Lenin

66-v juhlaplakaatti, Pokrovskaya, Suvorov

66 vuotta sitten, Puna-Armeijan avustuksella, Tiraspol siirtyi Romanian väliaikaisesta hallinnosta jälleen osaksi Moldavian neuvostotasavaltaa

Venäjän Presidentti Dmitri Medvedev (kiitoksia vaan anonyymille kardinaalimokan korjauksesta...) ja Transnistrian Presidentti Igor Smirnov

Tässä välissä onnistuttiin asioimaan postissa ostaaksemme matkamuistoiksi postimerkkejä, jotka kelpaavat vain Transnistrian sisällä. Postitäti arvasi, että ollaan Suomesta! Aika hienoa paikassa, jossa ei oikeastaan ole laisinkaan turismia. Sitten löydettiin dekkarihenkinen diskovalokahvila jostain kivenkolosta. Kaikenlaisien sanastosähellyksien ja kommunikointiyritysten jälkeen saatiin kahvien seuraksi yksi jäätelöannos ja yksi suklaalevy. Muistaakseni yrityksenä oli saada kaksi suklaajäätelöannosta?

Nälkäisenä matka jatkui siis leipomon kautta syrjäkujille, joilla huomion herättäminen ja perään huutelu oli jälleen taattua tavaraa. Lonely Planet varoitti kameroiden imevän puoleensa varmaa, ja joskus epämieluista huomiota. Annoin tiedon nakuttaa takaraivossa hieman liikaa, sillä jokainen salaman räpsäys tuntui pieneltä riskinotolta. Etenkin arvelutti, kun tämän tästä törmäsi joskus yksinään, mutta useimmiten ryhmässä liikkuviin, sotilasuniformuihin verhoutuneisiin henkilöihin. Yritä siinä sitten päättää, katsoako niitä silmiin, hymyilläkö vai olla neutraali, tuijottaako kengänkärkiä, piilottaako kamera, yrittääkö paparazzata.

Heti keskuskadulta poistuttua maisevat vaihtuvat radikaalisti.. päädyttiin pitkäksi toviksi harhailemaan myös käytöstä poistuneille junaradoille.

Pokrovskayan takapihalla vietetyn leivos- ja ananaslimonadihetken jälkeen jalat jaksoivat juuri ja juuri etsiä ravintolan akuuttia iltatankkausta varten. Taksikuskimmekin oli paikalla ja moikkaili oikein reteästi ennen kuin alkoi tarjoamaan kierroksia suurehkolle naisporukalle. Kenenköhän rahoilla, köh köh...

Marika sanoo cheese

No mutta, otettiin ilo irti oikeinkin opiskelijaystävällisestä hintatasosta lataamalla pöytä täyteen maailman herkullisinta Isabella-punaviiniä, juustoja, täytettyjä lettuja ja muuta hyvää. Aterioinnissa kului aikaa ihan kiitettävästi. WC:ssa oli jälleen pelkät lattiareiät, mutta näihinhän nyt oltiin totuttu joka paikassa jo hyvän aikaa sitten.. Tottumisesta huolimatta sitä vaan menee aina välillä vessaan ja kuvittelee, että "no tää on sen verran hienon näkönen paikka, että vois kai täältä ihan istuinkin löytyä" mutta ei.....

Illan loppuhuipennuksena otettiin taas taksi, tosin taksikuski ei todellakaan tiennyt mihin mennä, joten ajeltiin jossain "siellä päin" hyvän aikaa, penkkojen kautta, Sheriffi-stadionin liepeillä ja pimeillä pihoilla ennen oikean talon väärälle puolelle päätymistä. Mielessä ehti käydä jo vaikka mitä, mutta lähinnä nauratti koko seikkailu. Tässä yhteydessä muistelen lämmöllä myös painokelvottomia puheitamme taksin takapenkillä samalla, kun taksikuski hikoili epävarmuuksissaan ja kyseli ohjeita satunnaisilta ohikulkijoiltakin.

Seuraavan aamun sain lepäillä Koschkan kyljessä. Myös pariskunnan ultrasympaattinen pikkukoira Keks vei sydämeni mennessään.

Hitaan aamun jälkeen matkan oli jatkuttava, joten Andrei soitti meille taksin. Asemalla oli tietty vielä pientä sählinkiä, kun löydettiin bussi, mutta siihen ei saanut mennä, ja tuli toinen bussi, johon mentiin, mutta johon olisi tarvinnut lipun, joita meillä ei ollut, koska luultiin pystyvämme ostamaan sellaiset kulkupelistä. Avulias takapenkin nuoriherra juoksi viime hetkellä Marikan kanssa lippukassalle jonojen ohi asioimaan, ja näin saimme liput Chisinauhun, joita kukaan ei tarkistanut missään vaiheessa matkaa.

Matka Transnistrian pääkaupungista Moldovan pääkaupunkiin oli muuten ihan loistava - nähtiin Bender ja muita Transnistrian aurinkoisia maisemia ennen Eurooppa-myönteiseen Moldovaan siirtymistä. Rajalla olisi voinut tulla vaikeuksia, mutta ihmiset minibussissa pelastivat meidät huutamalla yhteen ääneen, että EI NE PUHU VENÄJÄÄ aina kun joku virkamies tuli tivaamaan meiltä jotain. Marikan piti käydä vähän passiluukulla asioimassa, mutta siinä se. Myöhemmin vasta tuli huomattua, että ei saatu maahantuloleimaa Moldovaan. Tässä tarinan toisen suuren opetuksen paikka: huolehtikaa, että saatte leiman passiin kun menette Moldovaan tai poistutte sieltä, etenkin Transnistrian kautta!

Ja heti perään kolmannen: jos tälläiset venäjää puhumattomat rinkkaselkäiset tytöntylleröt uskaltautuivat seikkailemaan tuolle pelottavan epämääräiselle maaperälle, niin kyllä uskaltaa kuka tahansa muukin. Tervettä järkeä, seikkailumieltä, kylmiä hermoja ja pientä uhkarohkeuttakin vaaditaan, mutta palkkioksi saa monipuolisesti niin älyttömiä, jopa unenomaisia elämyksiä, että niitä kelpaa kiikkustuolissa sitten aikanaan muistella. Suosittelen Transnistriaan tai Moldovaan matkustamista silti lähinnä alueesta aidosti kiinnostuneille, muille kokemus saattaa olla ahdistava ja/tai epämiellyttävä. Omakohtaisesti voin sanoa, että ns. jännittäviä tilanteita tuli vastaan useampi, mutta kertaakaan ei tarvinnut oikeasti pelätä tai hermostua.

Että sellainen juuri sopivan mittainen visiitti se, seuraavassa merkinnässä tarkastellaan Chisinauta ja päästään ehkä takaisin Puolaankin jos oikein ahkeraksi heittäydyn.