It's always better on holiday

...so much better on holiday, that's why we only study work when we need the money. - Franz Ferdinand

Ei sen ihmeempiä kuulumisia kuin, että syyslukukausi loppui omalta osaltani vihdoin, ja tadaa, olen siis oletettavasti siirtynyt lomalaitumille. Laitumet, tai siis ladut, ovat tosin niin p---eleen lumiset, että askel on hippasen raskas etenkin perin kehnosti auratulla kotikadullani...

Torunin reissun jälkeen sairastin ei-niin-yllättävästi ihan kunnon nuhakuumeen ja viivähdin tovin sängynpohjalla Gripex-lääkkeiden ja kuumemittatikun kera ennen viimeiseen tentti- ja esseerysäykseen siirtymistä. Oma filosofiani sairastelujen suhteen on se, että niin kauan kuin tikku näyttää kolmekasia tai enempää, niin mitään hyödyllistä en tee. Pakkolepo taisi kerrankin jopa kannattaa! Ainakin puolan kielen kokeesta tipahti vitonen, kuten myös runokurssista. Heh heh, mahdolliset väärinkäsitykset korjatakseni mainitsen myös saman tien, että kyseessä oli koko mittavan akateemisen urani kolmas ja neljäs viitoinen.. Ensimmäinen tippui kesällä -07 ja toinen talvella -09, eli sesonki -10 on alkanut siis erinomaisen lupaavasti. Tai sitten erasmuksille ollaan vaan tavallista helläkätisempiä, kun punakynä viuhuu.

Viimeinen kouluviikko viettyi muutenkin kivoissa kylttyyrimerkeissä, kun katsastettiin viimeisellä puolantunnilla sekä Krzysztof Zanussin ensiteos The Structure of Crystals (1969) että Juliusz Machulskin Vinci (2004). Ensimmäinen noista oli mustavalkoinen, jopa kaurismäkeläisen hidastempoinen taidepläjäys, joka johti tauolla suureen keskusteluun siitä, kuka tahtoo elämässään mitäkin: suuria kokemuksia ja maailmanlaajuisia seikkailuja, vai varmuutta ja vakautta, luonnon hiljaisuutta ja kodin lämpöä. Taiderötöskomedia Vinci puolestaan piti otteessaan alusta loppuun, jännitytti, nauratutti ja ennen kaikkea viihdytti!

No mutta tähän lomahetkeen palaten. Mietin tooodella pitkään, että lähdenkö reissuun jonnekin Puolaa pitemmälle, ja jos, niin minne. Pyörittelin miljoonia eri mahdollisuuksia päässäni tähän iltapäivään asti, kunnes katsoin viimeisenkin mieltä houkutelleen mahdollisuuden suljetuksi. Sää näyttää kaikkialla Euroopassa inhan viileältä, ja rahat tekee mieli säästää paremmilla säillä tapahtuvaan, suunnitellumpaan ja motivoituneempaan reissailuun. Ja helmikuun toisella puoliskolla pääsen sentään rakkaaseen naapurimaahan visiitille, kun ystävä lentää Turusta Gdanskiin (4,99e [veroineen lisämaksuineen n. 25e], Wizzair), junailee tänne Poznaniin (10e) ja porhalletaan yksissä tuumin ah-niin-ihanaan Berliiniin (n. 20e) viikonlopun viettoon. Tätä en malta odottaa. Ihana päästä viimein näyttämään jollekin Poznanin parhaat paikat, ja ihanaa päästä ihanassa seurassa ihanaan Berliiniin.

Enkä minä lomareissuttakaan jää, sillä toinen ystävä soitteli juuri ja varmisti joulukuusta asti pyörittelemämme suunnitelmat. Helmikuun alkupuolella suuntaamme siis Varsovan kautta noin viikoksi kohti iiihan eteläisen Puolan Tatra-vuoristoa, Zakopanen lähelle. Puhelimessa en saanut mitään selvää paikkakunnan nimestä, mutta eiköhän tuo ajan kanssa selviä.. Majoitus järjestyi pilkkahintaan (n. 35e viisi yötä) ja paikan päällä olisi kaiketi tarkoitus harrastaa talviurheilulajeja (iik) ja after ski:tä... kerta se on ensimmäinenkin, meikäläistä ei meinaan minkäänlaisten sivakoiden päällä olla nähty vuosiin, laskettelusuksien päällä ei ikinä, eikä myöskään lumilaudan. Urheiluhullujen ysärivuosieni jälkeen hiihtolomat eivät ylipäätänsä ole olleet minun tapauksessani kovinkaan hiihtopitoisia. On siis erittäin mahdollista, että kevätlukukausi pyörähtää käyntiin kaikki raajat paketissa... Toivokaatten onnea :D

Ai niin ja tärkein meinasi unohtua, eli maksoin Glastonbury-liput kokonaan ja ostin lennot Bristoliin (n.50e) kesäkuun 20.pv. Jessus, tätä en kyllä tuu tajuamaan varmaan vielä paikan päälläkään.

PS. Koska tämä blogi toimii myös vaihtoraportin korvaajana, niin kerrottakoon vielä, että vaihdon pidentäminen onnistui loppujen lopuksi tosi, tosi helposti. Lähetin asiasta sähköpostia sekä omaan että vaihtoyliopistoon, ja kun asia oli kummankin puolelta varmistettu ok:ksi (eli kun uhittelin kotiyliopistoa ehkä neljännen kerran), niin tein uuden kurssisunnitelman eli learning agreementin, kävin hyväksyttämässä sen vaihtolaitoksella, ja he lähettivät sen hyväksyttäväksi kotilaitokselle. Siinä koko homma.

PPS. Koska joulu ei täällä lopu ikinä, tässä vielä loppuun kipale jota hoilattiin viimeisillä puolan tunneilla sen kymmenisen kertaa / päivä. Pada Śnieg eli lunta sattaa. Ja tuleehan sitä, taivaan täydeltä.

And into the sea goes pretty England and me

Ensimmäinen heinäreissu takana ja mitä jäi käteen? Ensikosketustani Englantiin on hankala lähteä erittelemään heti matkalta palattua, mutta muutamia päällimmäisenä mielessä liikkuvia asioita voin yrittää listata tässä junaillessani ja busseillessani kotia kohti. Tämä tehdään nyt pitemmän kaavan mukaan (lähdin vahingossa jokaisen kinttupolun koluavalle vakiovuorolle opiskelu- ja kotikaupungin välillä), eli varatkaa eväitä, venytelkää ja käykää vessassa nyt, jos aiotte lukea koko sepustuksen yhdeltä istumalta. Kuten aikaisemminkin, kuvat voi ihailla alkuperäiskoossaan klikkailemalla niitä.

1. This is a high

Voin täydestä sydämestä sanoa todistaneeni heinäkuun toisena ja kolmantena päivänä Lontoon Hyde Parkissa kahta parasta keikkaa koko universumin historiassa ikinä (omasta mielestäni). Blur sekä ylitti suuret odotukseni että tarjosi paljon enemmän. Keikkojen intensiivisyys ja tunteellisuus taisi yllättää yleisön lisäksi yhtyeen itsensä; nokkamies Damon Albarn tuntui usein jäävän sanattomaksi viisikymmentuhatpäisen, onnellisena vellovan ja hurmoksellisen yleisön edessä. Itsekin ehdin herkistymään Hyde Parkissa useaan otteeseen; epäusko, ilo, onni ja hämmennys olivat vahvoilla. Sama emotionaalinen myllerrys väritti matkaa myös keikkojen oltua ja mentyä. Reissuhan toimi suureksi osaksi henkilökohtaisena pyhiinvaelluksena siihen kaikkien laulujen kaupunkiin, jossa jokainen kaupunginosa, kulma, kukkula ja kuppila on toiminut estradina jollekin pienelle tai suurelle populaarimusiikin historiaan liittyvälle tapahtumalle. Kyynel.

Jengiä oli

Musisointia oli

Fiilistä oli

Settilistat olivat taattua hittiparaatia muutamilla pimennosta kaivetuilla helmillä varustettuna. Useat kappaleet kirvoittivat kansassa sellaista liikehdintää ja yhteislaulua, että bändin massiivinen äänentoistokin jäi kakkoseksi. Kaunista, mutta ei yhtä kaunista kuin Blur, joka sekä kuulosti että näytti paremmalta kuin koskaan. Säät olivat morsiantasoa; pilvettömältä taivaalta paistanut aurinko vaihtui keikan edetessä värikkään auringonlaskun kautta loisteliaaseen, lämpimään ja kuun valaisemaan suurkaupungin yöhön. Yksi Damonin välispiikeistä kuului: "You all look so beautiful in the sunset", ja kuun kauneutta herra Albarn pysähtyi ihailemaan myös. Itsensä Blurin puolesta likoon laittaneista ihmisistä nouseva höyry kohtasi viilentyneen ilman ja muodosti alueen ylle jopa pienen sumun keikan lähestyessä loppuaan. Kiteytettynä yhteen lauseeseen; jos tässä elämässä on mahdollista nostaa molemmat kätensä ja kasvonsa ilmaan ja keuhkota täydeltä laidalta "Yes it really, really, really could happen" kymmenien tuhansien ihmisten ja lempibändinsä kanssa, voi uskoa, että mikä tahansa tässä elämässä on mahdollista. PS. Tämä kappale oli tarkoituksellisen sentimentaalinen. Minäkin olen.

Ensimmäisen keikan jälkeen väsyneenä ja onnellisena voittajana Hyde Parkin pullomeressä

2. London loves

Matkan aikana pientä hämmennystä aiheutti se, että Lontoo ei vastannut ollenkaan kuvitelmiani ja odotuksiani k.o kaupungista. Multikulturaalisuus oli vahvasti läsnä, mutta viikon aikana en tuntunut millään löytävän kaupungista "sitä jotain", mikä tekee Lontoosta Lontoon. Tämän elämyksen haussa tuli tehtyä esimerkiksi epätoivoinen kävelyretki kaupungin "keskeisille" alueille: London Eye - Houses of Parliament - Big Ben - Westminster Abbey - Trafalgar Square - Piccadilly Circus. Nuo turistirikkaat rysät olivat kuitenkin reissun epäantoisinta osuutta, vaikka Abbey kovin kauniilta kaupungin iltavalaistuksessa näyttikin. Enemmän itseäni viehättivät tietyt asuinalueet, kaduilla kiertely, metroseikkailut ja paikallisten asumusten töllöttely. Tykkään katsella värikkäitä ovia ja porraskuiluja, ja miettiä minkälaisia ihmisiä esimerkiksi Kentish Townin, Camden Townin ja Portobello Roadin kätköissä asuukaan. Voisinko itsekin asua siellä joskus?

Just se

Camden market viime sunnuntaina

Päädyin vastaukseen, että jokainen luo oman Lontoonsa ja kaupungilla on tasan yhtä monet kasvot kuin siellä on asukkeja ja turistejakin. Minun pika-Lontooni koostui etnisistä ravintoloista (thairuoka sai uuden ystävän), musiikista ja levyostoksista, metroreiteistä ja kävelyistä, kohteliaista ihmisistä, tyylikkäiden brittipoikien ihastelusta, excuse mesta, pleasesta ja thank yousta, Michael Jackson -kohusta, ostoshelveteistä, kipeistä jaloista ja hullusta helleaallosta. Lämpötilathan kaupungissa poksahtelivat pitkälti päälle kolmenkympin lähes jokaisena matkapäivänä, ja vasta lähtöpäivänämme Lontoon valtasivat suoraan Esteristä kotoisin olevat rankkasateet.

3. I luvs Brizzle

Maanantaina 6.7 karautimme aamubussilla Victoria Stationilta kohti parinsadan kilometrin päässä sijaitsevaa Bristolia. Päiväreissumme tarkoitus oli nähdä Banksyn näyttely, ja tähän tarkoitukseen upposikin mukavasti tunti jos toinenkin, ensin jonottaessa, ja sitten Bristolin museota kierrellessä. Näyttely tuo esille monipuolista ja vaikuttavaa yhteiskuntakritiikkiä, ja irvailee nykyelämän ilmiöille ja ihmisyyden varjopuolille nokkelan piikittelevästi. Banksyn ivan kohteeksi joutuvat niin nykyajan kauneusihanteet, mainostaminen, luonto ja sen tärveleminen, taide itsessään, teknologia, poliitikot ja prosessoitu ruoka. Vaikka monet teokset huvittavatkin, löytyy niiden taustalta syvällisempi, surullinen sanoma, jota toivoisi näyttelyn nähneiden ja muidenkin pohtivan. Oli Banksyn taustalla sitten yksi ihminen tai kollektiivi, niin Banksyn anarkistinen ääni kantaa, ja se on ääni jonka kaltaisia toivoisi olevan enemmänkin.

Se on tosi vaarallista missata noi viestit

Banksyn turhamainen pupunen

Ja kaikki maailman proletariaatit kans

Bristolia voin suositella muutenkin lämpimästi kaikille. Vaikka vietimme kaupungissa vain puoli päivää, se riitti jonkinlaisen käsityksen muodostamiseen triphopin kultakaupungista, jonne lähtisin mielelläni uudelleen pitemmäksikin ajaksi. Kaupunki oli mäkinen ja yllättävän kaunis. Aukiot, puistot, yliopiston alueet ja kaupunkisuunnittelussa huomioon otetut joet muodostivat Bristolista monipuolisen kokonaisuuden. Aika kului siivillä pelkästään ympäriinsä kävellen ja ja kujia tutkaillen. Hassua oli, että Bristolissakaan ei päässyt eroon katukuvaa värittävistä feissareista - heidän lähestymistapansa oli tosin hieman pehmeämpi kuin suomalaisten feissareiden "Kiinnostaako ihmisoikeudet?" -tyylinen tykitys. Yksi kohtaamistamme feissareista oli ilmeisesti Salkkareiden Romeon hyvä ystävä. Huvittava kohtaaminen sinänsä.

4. But we're lost on the Westway

Yhdeksi reissun kohokohdista nousi viimeinen matkapäivä, kun lähdin ajoissa liikkeelle, otin metron Camdeniin ja suunnistin kohti Primrose Hilliä - paikkaa, jonka referenssiarvo popkulttuurissa on melkoisen korkea. Aurinko paistoi pilvien lomasta, kun lähenin kukkulan huippua. Maahan maalattu Blur-lainaus paikan kauniista näköalasta merkkasi koko matkan kestäneen pyhiinvaellukseni kliimaksia. Kun istuin huipulla ja tuijotin kaupunkia, josta olin kohta poistumassa, oli aika nöyrä, kiitollinen ja liikuttunut olo. Ja sellainen, että tänne on päästävä takaisin ja pian! Tämän jälkeen kävin kuikuilemassa josko brittipopin kantabaari The Good Mixer olisi ollut auki, muttei ollut, joten se vierailu siirtyy toiseen kertaan. Camdenista metroilin vielä Notting Hill Gatelle, jossa kiiruhdin halki kaupunginosan leffasta tuttuihin yksityisiin puistoihin kuikuillen. Ehdin juuri ja juuri vierailemaan Rough Trade -levykaupassa, Portobello Roadilla ja Westwaylla, kun aika loppui ja jouduin juoksemaan takaisin metroon ja siitä hostellille hakemaan tavaroita.

Let's take a drive to Primrose Hill, it's windy there and the view's so nice

Holding on for tomorrow-ow-ow-ow-ow

Lähtöönkin sekoittui pientä draamaa. Hävitin metrolippuni, meinasimme myöhästyä bussista ja lopulta missasimme paluulennon kuukahdettuamme väärälle portille. Jesta mikä aloittelijamoka! Ylimääräinen vuorokausi Stanstedilla meni sitten viintä hörppiessä ja matkan opetuksia puidessa - eikä maksanut kuin satasen. Seikkailu sekin.

Stanstedtin tanssit eli stanssit

Tällä matkalla ymmärsin viimein itsenäisten asioiden tekemisen tärkeyden reissussa, vaikka matkalla toisen tai useampien muiden kanssa olisikin. Matkakumppani tuo tietysti matkaan omanlaistaan tukea, turvaa ja seuraa kun sitä kaipaa, mutta subjektiivisena kokijana pidän tärkeänä myös oman tilan ja ajan ottamista, ja ihan ikiomien matkahaaveiden toteuttamista. Ja vielä tärkeämpi opetus: JOS aiot kävellä reissussa paria kilometriä pitempiä matkoja, ÄLÄ lähde matkaan balleriinoilla, joista on puolikas pohja irti, ja converseilla, jotka sopivat kevyeen kaupunkikäppäilyyn mutta kipeyttävät kantapäät alta aikayksikön. Älä myöskään osta huonojen kenkävalintojesi tilalle kolmea paria kokoa liian pieniä halpiskenkiä, joiden seurauksena massiiviset rakot valtaavat jalkapohjasi ja käveleminen muuttuu mahdottomaksi tehtäväksi.

"Enemmän kuin 1000 sanaa, askeleita vähintään miljoona"

Tää kuittais nyt, bussi lähti heittelevimmälle vuoristorataosuudelleen ja epäilen jälleen kerran hengissä pysymisen mahdollisuusprosenttejani, kun bussin levottoman heilumisen lisäksi täällä heiluu joku levoton tyyppi. Ei lennoillakaan ollut näin jännittävää.

Mut oon aika onnellinen.

(Tiinalle kiitos useimmista kuvista!)