Champagne for my real friends, real pain for my sham friends

Ensinnäkin, myöhästyneet, mutta iloiset ystävänpäivätoivotukset kaikille tovereilleni kautta maailman ja tietoverkon. Ootte parhaita!

Siks toisekseen, nyt se on sitten ohi, kolmiviikkoinen riemulomani ja kovasti kaivattu hermolevon hetkeni. Eka viikko meni aika lailla ihan vaan laiskottellessa jumittaen. Koukkuunnuin superpahasti joululoman aikana lataamaani True Blood -nimiseen tv-sarjaan, jota tuijotinkin sitten miniläppärini ruudulta suhteellisen lumoutuneena yöt ja päivät halki, aloittaen alusta kun katsottava loppui. Enkä ole muuten päässyt koukusta irti edelleenkään. Jos minulta kysytään, niin julkikomea Alexander Skarsgård/Eric Northman saa vierailla unissani solkkaamassa toista kotimaista vaikka joka yö tästä hamaan tulevaisuuteen.

Tässä nyt kuitenkin niitä lomapuuhailuja visualisoidussa muodossa ja totutun kookkaana pläjäyksenä. Luvassa aina yhtä hämäriä keikkakuvia, runsaasti lunta, vuoristolaisarkkitehtuuria ja ruokabileitä!

Loman ensimmäistä viikkoa merkkasi muunmuassa kanadalaisen Japandroids-pumpun keikka Poznanin Eskulapissa.

Superenerginen setti, supersympaattinen bändi. Yleensä hillityt polskitkin yltyivät joukkotanhuamaan setin edetessä, rytmin tiukentuessa ja tunnetuimpien biisien jyrähtäessä käyntiin. Hauskaa oli, sekä bändillä että yleisöllä.

Tästä seuraavana päivänä järjestettiin erasmuskavereiden kanssa joukkoillallinen joulukuun malliin. Kaikki pistivät parhaansa pöytään ja herkkujen määrä ja laatu ylittikin kaikki odotukset...

Apukokkini Mert


Tapiokahelmistä, kookoksesta ja mangosta sukeutui erittäin myöhäisessä vaiheessa erittäin herkullinen jälki-jälkiruoka


Unkarin edustusto


Mumsi!


Herkkua on siinä monenlaista, moo nen lais ta


Mert oli erityisinnolla odottanut pitkään lupailemaani poronkäristystä muussilla, puolukkahillolla ja suolakurkulla höystettynä.


Katsokaa nyt, tästä lautasmallista soisi Välimäen Hansinkin olevan kateellinen.






Säpäleiksi pistetyn Petteri Punakuonon lisäksi myös wanha kunnon salmari löysi uusia ystäviä esimerkiksi Kiinan Kantonista.


Sankari sai kakkunsa ja myös allekirjoittaneelle laulaa luikautettiin muutama viikko takaperin edesmenneen 24-vuotispäivän johdosta. On se vanheminen aina yhtä mukavaa touhua..

Tästä seuraavana päivänä kävin Paulinan ja Xavierin kanssa Malta-järvellä luisteludiskossa. Värivalot vilkkuivat ja Ace of Base ja Justin Timberlake raikuivat, kun jengi luisteli ympyrää minikaukalossa. Välillä tuli kuulutus, ja sitten vaihtui kulun suunta. Kiehtovaa. Luistelun jälkeen painelin P:n ja X:n peesissä syömään edellisillan aterian jämiä (bretognelaisia pizzatäytteisiä lettuja höyryävän kuumana suoraan nenän eteen teen kera, aijaijai) ja opettelemaan shakinpeluun saloja.

Paulina ja Xavier

Mää ja Xavier

Seuraavaksi vuorossa oli pyräys etelän tuuliin ja tuiskuihin!

Varsovassa piipahdin vuorokauden verran, esimerkiksi asioimassa epäilyttävässä liikkeessä epäilyttävillä kulmilla, ja syömässä ylihinnoitellun hampurilaisaterian Hard Rock Cafessa eli harkkarissa. Paikka toi lämpöisiä muistoja mieleen muutaman vuoden takaisen junareissun aloittaneesta Dick4Dickin keikasta!

Tämän lisäksi tuli löydettyä maailman kotoisin baari jostain valtateiden ja metsien keskeltä, keskeltä ei yhtikäs mitään. Kyseessä oli pikkuinen hökkeli, jonka "eteisessä" tummat miehet ja vaaleat naiset pistivät lanteilla koreasti reggaeton-musiikin rytmiin. Suureksi onneksi löydettiin tiemme välikäytävää pitkin baarin tilavampaan, telttakankaista ja persialaismatoista väsättyyn osioon, jossa muutama tunti humahti siivillä halpojen ja ilmaisten mallasjuomien parissa, joulukuusen ja takkatulen loimussa. Ei kuvamateriaalia :(

Varsovasta saavuttiin junalla tuonne Sucha Beskidzan tuppukylään, juna maksoi n. 25 zlotyä eli kuutisen euroa! Sucha Beskidzasta minibussi Zawojan perukoille verotti lompuukia puolestaan noin puolisen euron verran.


Yövyttiin samassa vuoristolukaalissa neljän lapsiperheen kanssa. Jep. Hintaa yölle tuli laskujeni mukaan vähän vajaa seitsemän euroa, eli talous ei tähän majoitusratkaisuun tosiaankaan kaatunut.


Oli ehkä elämäni musanörteimpiä hetkiä, kun astuin ensimmäista kertaa huoneeseemme, huomasin seinällä olevan palapelitaulun ja totesin, että jestas sentään, sehän on Country House -linna!


Semmoinen huone se

Näkymät parvekkeelta


Sukset jalkaan ja sormet ristiin.

Laskettelu-urani alkoi oikealla näkyvän tönön ja keskellä olevan ruskean boksin välissä olevasta alaspäin lievästi viettävästä maastosta. Tästä hyväksytysti suoriuduttuani uskalsin kivuta vasemmalla näkyvän harjanteen laelle kokeilemaan erilaisia alastulotekniikoita.

Alastulotekniikoiden iskostuttua tajuntaan oli aika siirtyä harjoittelu/lastenmäkeen. En kaatunut kertaakaan.

Pikaisen menestyksen sokaisemana siirryin suoraan paikan hasardeimpaan rinteeseen. Matkalla maineeseen ja mammonaan putosin esimerkiksi hiihtohissistä, ja komean lasketteluopettajan piti tulla nostamaan minut ylös hangesta. No, sattuuhan näitä.

Viimein kukkulan laelle päästyäni suorastaa uhkuin positiivista luottamusta edellisen puolen tunnin aikana keräämiäni vakuuttavia laskettelutaitoja kohtaan. Noin minuutti tämän kuvan ottamisen jälkeen syöksyin 200km/h alas jääpintaista rinnettä, seivaten tilanteen hienosti heittäytymällä naama edellä ja sukset ristissä rinteen pintaan kiinni. Sama toistui pari, kolme kertaa joka kerta uusin vaikeuksin, kunnes päädyin viimein lähtöpisteeseen nielemään järkäleen kokoista ylpeyttäni ja miettimään, mitä voisin tehdä toisin.

Seuraavana päivänä otin tunnin yksityisopetusta karskin ahavoituneelta ja englantia heikosti taitavalta Peteriltä, ja johan alkoi suksi luistamaan hallitummin.. päivässä sohvaperunasta slalomprinsessaksi ja off-piste-taituriksi, kyllä kelpas ilotella pitkin poikin rinteitä ja hiihtokeskuksen takamaita. Ja se kuuma olut lepohetken lomassa... hyvät ihmiset, jos ette ikinä ole kokeilleet KUUMAA OLUTTA, niin olette menettäneet jotain todella olennaista tässä elämässä. Otetaan yksi olut, mehua tai mausteseosta, lämmitetään ja a vot. Näitä on tullut maisteltua jo Poznanissakin muutamaan otteeseen lempparikapakan kätköissä.

Yhtenä päivänä kävin myös yksityisellä umpihankivaelluksella.




Meinasin upota yllättävään tunturipuroon tai mikä ikinä se nyt olikaan. Solisi ja kuohui.


Tutustuin myös lähimaaston arkkitehtuuriin. Nuo jeesusmaria-boksit on jännittäviä, niitä löytyy Puolasta sieltä täältä, mitä satunnaisimmista paikoista.


Minttuinen väriläiskä vaaleanharmahtavassa maastossa!


Rappioromantiikkaa mitä upeimmissa puitteissa!


Autiotaloko se siinä?


Upeita väritysratkaisuja ja rosoisia pintoja!


Lisää matalia, myllättyjä majoja!


Pitkä kolmionmallinen asumusratkaisu, erikoislaatuinen sellainen!

Kahdeksantuntisella paluumatkalla Krakovasta Poznaniin oli KYLMÄ! Siis todella, todella hyinen junailmasto. Onneksi ei maksanut kuin seitsemisen euroa, taas. Niin ja viereisen penkin teinit soittivat kännykästään tauotta Lambadaa viimeisen tunnin ajan... olihan perjantai-ilta.

Kiva reissu, joskin Zawoja paikkana oli todella hiljainen ja hankalanmallinen, yhden megapitkän tien varrelle virittäytynyt monipolvinen kyläkompleksi. Menoa ja meininkiä rinteen ulkopuolelta oli turha hakea, ja kaikki toiminta oli 100% päiväpainotteista. Taisin olla koko kylän ainoa turisti, sen verta hämmentyneesti ihmiset suhtautuivat siihen, että joku puhuu jotain muuta kuin puolaa (tosin nyt täytyy itsekehaista, että kävin yhden kokonaisen keskustelun puolaksi kaupan kassan kanssa, jee jee!). Toisaalta pienuus ja kielellinen eksoottisuuteni toimi myös Zawojan eduksi, sillä ihmiset olivat ihanan leppoisia ja avuliaita, ja muistivat minut niin kaupassa, ravintolassa kuin suksivuokraamossakin heti ensivierailun jälkeen.

Pieni pettymys Zawojassa oli se, ettei liikkumismahdollisuuksia ollut muita kuin laskettelu jossakin kylän varrelle ripotelluista, useista laskettelukeskuksista. Murtsikkahiihtoa varten ei ollut latuja eikä välineitä, luistelemaankaan tuolla ei päässyt. Itse kun en kuitenkaan NIIN paljoa siitä laskettelusta/syöksylaskusta innostunut, eli ajan käyminen pitkäksi oli uhkana. Matkaseuran kanssa meinasi myös mennä sukset ristiin (heh heh heh heh) pahemman kerran yhteisymmärryksen ja -hengen puutteesta johtuen. Mutta, päällisin puolin matka oli kuitenkin kiva ja oli mukava päästä pienelle breikille Poznanin arjesta...

Eilen vuorossa oli spontaani päivällinen Guillermon hovissa!

Tarjolla tietysti tortilla de patatas x 2, reseptin saat kysymällä!


Iso-G


Sevcan, jota hyvästeltiin. Tämän naisen pitäisi löytää äkkiä jostain sulho itselleen, että pääsisin tanssimaan häitänsä turkkilaiseen malliin.


Xavier, le chef patissier

Otettuamme sivistyneesti pari lasia viiniä heti kolmen aikaan iltapäivästä, siirryttiin aterian jälkeen vielä parille lisäsivistyneelle keskustan laitamilla sijaitsevan vanhan linnakkeen/pommisuojan perustuksiin perustettuun juottolaan, jossa kukaan meistä ei ollut aikaisemmin käynyt. Uskomatonta, sillä tähän mennessä ollaan jämähdetty aika pahasti pariin suosikkipaikkaamme eikä oikeastaan ikinä käydä missään muualla. Sääli, koska jos tässä kaupungissa jotain piisaa, niin erilaisia kuppiloita, kahviloita ja ravintoloita! Päätettiinkin yhdessä, että keväästä pitää tuleman huomattavasti aktiivisempi ja vaihtelurikkaampi kausi, kaikin puolin.

Nyt edessä pari päivää koulua ja runsaasti uusia kursseja, sitten Elina tulee tänne ja karautetaan kolmestaan Marikan kanssa Berliiniin!! En malta odottaa, en mitenkään.

Loppukevennykseksi kokkaustuokio kiinalaiseen tapaan; Wenjingin pannussa valmistuu öljyssä pienistä lastuista valtaviksi ympyröiksi paisuvat snäksit. Taustalla voit kuulla kollektiivisia riemunkiljahduksia purtavien räjähtäessä todelliseen kokoonsa...

Drink a toast to never

Heleijaa ja loisteliasta uutta vuotta 2010! Suurjännitys siitä, mitä muutamalle Poznanin vuoteen 1999 jämähtäneelle bussille tapahtuisi vuoden vaihtuessa päättyi tänään, kun tulin koulusta viiskytykkösellä ja taululle lämähti lukemat 6.1.2000. Elikkä hyvää uutta vuosituhatta vakireittini bussiliikenteelle.

Railakasta menoa Keski-Suomessa

Loma ympäri Suomea oli ihana, ehkä vähän liiankin ihana, koska paluu Puolaan ei juurikaan kiinnostanut tai innostanut. No, reiluuden nimissä täytyy sanoa, että post-joulu fiilis on vuodesta toiseen sama paikasta ja tilanteesta riippumatta. Maanantaina keräsin reippahasti ylikiloiset kimpsuni ja kampsuni kasaan ja siirryin Helsinki-Vantaalle johtavaan bussiin. Matkaseuralaiseni oli Jesse-poika, jonka mielestä Puola on viina-tupakka-kalja-huume -maa, mutta toisaalta hänen mielestään Helsinkikään ei ollut osa Suomea, vaan "Toista Suomea", tai Venäjää. Lentokentällä odottavan aika vierähti siivillä saattelemaan tulleen ystäväni Elinan seurassa. Varsovaan päädyin kuin teleportin kautta, kuten myös Poznaniin, kuten myös kotiin, jota en meinannut lumipeitteessään edes tunnistaa. Pää kyseli, että mikä maa ja mikä valuutta, eikä mieli osannut vastata.

Mittaritkin posahteli pohjosen kylymyyvessä

Yhden välissä vietetyn rokulipäivän perään olen kuitenkin palannut nyt ruotuun. Hävetti mennä puolantunnille kartettuani kurssikirjoja kokonaisen kuukauden kuin ruttoa konsanaan. Onneksi en ollut asian kanssa yksin, vaan muut olivat enemmän tai vähemmän yhtä ruosteessa. Onneksi meillä oli myös jälleen ihan hävyttömän hauskaa yhdessä. Suurin osa tunneista kului kertauspolttopallon jälkeen opettajan riemukkaaseen monologiin siitä, miksi Poznanissa pitäisi olla enemmän kerjäläisiä (siksi että porvariston hallitseman ns. täydellisen Poznanin tulisikin sisältää jotain ns. vähemmän täydellistä, jopa häiritsevää). Tämän jälkeen vietimme lopputunnin kuunnellen mieskuoron esittämiä kauneimpia joululauluja koulun vieressä sijaitsevassa kirkossa. Viikonloppuna lähdetään kai käymään porukalla Torunissa, missä onkin pitänyt käydä jo pitkän aikaa. Hulvattomia aikoja tiedossa!

Anteeks nämä täysin pointittomat kuvat.
Mutta voisko äiti lähettää mulle pikalentopostitse ruokaa joka päivä?
T: Nuudelikuuri on täällä taas

Reissuista puheen ollen, parin viikon päästä mulle koittaa melkein kuukauden loma. Siis tällä kertaa, uskomatonta kyllä, ihan oikea loma. Sellainen, jonka aikana ei tarvitse miettiä mitään kouluun liittyvää, toisin kuin tuossa jouluna, jolloin mietin kyllä paljonkin, mutten tehnyt mitään. Tätä tulevaa loma-aikaa en voi mitenkään viettää kahlittuna Poznaniin. Parin kuukauden tauon jälkeen reissuhammasta kolottaa niin maan vietävästi, että paljoa muuta ei mielessä liikehdikään. Varat matkusteluun vaan puuttuvat, tietty. Lähetin aikoja sitten yliopistolle uuden apurahahakemuksen pidennettyäni vaihtoa koko vuoden mittaiseksi. Mitään ei ole tämän jälkeen kuulunut, ei ainakaan täytettä tilille uutena vuotena, kuten optimistisesti uskalsin odottaa. Sähköposteihinkaan ei suvaita vastata, taaskaan. Eli pakko varmaan tarttua luuriin mitä pikimmiten ja selvittää tilanne, että osaan sitten varautua pitkään talvilomaani joko innolla tai ahdingolla..

Kyllä, tuolla kermakasan alla on lettu.
Kyllä, kevään jumpat alkavat 4.1.

Keikkapuolellakin on ollut hiirenhiljaista sitten Kings Of Conveniencen. Pelastusrengasta aallonpohjalle tarjoaa huhtikuussa Varsovaan saapuva Peter Doherty. The Libertinesistä, Babyshamblesista ja omista soolohommistaan tuttu mies tulee olemaan minulle ilmielävänä vähintäänkin legendaarinen kokemus, olettaen, että herra suvaitsee saapua paikalle! Vähän samaa sarjaa oli 2007 Provinssirockiin buukattu Amy Winehouse, jonka saappaissa lavalle asteli lopulta Sturm und Drang. Eh, mikä paikkaus. Peten keikkaa odotan kuitenkin kuin kuuta nousevaa. Miehen viime vuonna julkaistu soololevy Grace/Wastelands täytti odotukseni sataprosenttisesti.. ja odotuksethan olivat melko korkeat, sillä levyn kitaroinneista vastasi suurelta osin Blurin Graham Coxon, itsekin päihdeongelmien kanssa vuositolkulla kamppaillut sooloartisti.

Ja Peten keikoilla voi tapahtua mitä vain. Kuutisen vuotta sitten olin internetin kautta lähes päivittäin yhteydessä erääseen Pariisilaistyttöön, jota kadehdin muun muassa The Strokesien ja The White Stripesien näkemisestä. Vihreäksi kuitenkin muutuin vasta, kun hän meni katsomaan Peterin soolokeikkaa, ja pääsi lavalle laulamaan herran itsensä kanssa kanssa duettona The Velvet Undergroundin After Hoursin. Tarua vai totta, itse haluan yhä uskoa jälkimmäiseen. Siitä todisteena osaan edelleen ulkoa kyseisen biisin sanat, jotka opettelin 18-vuotiaana sellaisen tilanteen varalta, että itsekin näkisin Peter Dohertyn livenä!

Kotipihasta

Tästä päästäänkin vielä sujuvasti loppukaneettiin eli toiveisiin tälle vuodelle... kaikessa yksinkertaisuudessaan toivon vain lisää unelmien toteutumisia ja onnistumisia suunnitelmissa. Vuosi 2009 oli niin älytön kokonaisuus kaikkine matkoineen, keikkoineen ja toteutuneine haaveineen, että sitä on erittäin hankala lyödä laudalta. Mutta totta helvetissä lähdetään yrittämään. And miles to go before I sleep, and miles to go before I sleep.

Tender is the day the demons go away

No morjens. Ei tässä ole edellisen päivityksen jälkeen ehtinyt tapahtumaan muuta kuin paniikki pian koittavasta joulukuusta. Tai siis niistä tekemättömistä koulutöistä. Pikkuhiljaa alkaa meinaan tämä opintopolun kulkeminen riittämään. Iloa kuitenkin tuottaa se, että enää pari hassua viikkoa ja pääsen äidin notkuvan herkkupöydän ääreen, tapaamaan ystäviä ympäri kotimaan kamaraa ja puhumaan tätä ihanaa kieltä niin paljon kuin äänijänteet sietävät. Pitkin syksyähän olen huomannut kielenkantojen kiristyvän vähän oudonkin nopeasti. Saattaa vierähtää helposti kuukausikin puhumatta sanaakaan suomea, joten sitten kun joutuu vaikka puhelimitse hoitamaan jotain asiaa, niin senat tuppaavat menemään sakaisin ja esimerkiksi ärrä korrskahtaa suusta vähän turrhankin suurrella voimalla. Onko kukaan muu ulkomaan eläjä huomannut samanlaisia oireita? Ja kuinka moni jää miettimään suomenkielisiä sanoja ja sitä, voivatko ne oikeasti olla oikeita, hakemiasi sanoja. "Aurinko... aurinko? Aurinko? Onko se sana? Aurinko aurinko lettuja paistaa?". Näinkin on päässyt käymään.

Isn't it strange?

Huomaan myös, että samalla kun tarkkailen ja opiskelen puolalaista kulttuuria, iloitsen enemmän kuin koskaan omasta suomalaisuudestani ja niistä tuhansista pienistä suomalaisen kulttuurin ilmentymistä, joita moni ulkomaalainen tuskin voi koskaan ymmärtää. Itse törmään tähän näkymättömään muuriin täällä tämän tästä, ja vaikka innolla opinkin uutta, niin kaikkea en voi millään ikinä tietää. Hyväksyn sen myös. Se tuottaa tällä hetkellä ehkä enemmän ongelmia, että missä määrin minun tulee vetää rajaa Suomen elämäni ja Puolan elämäni välille. Että olenko täällä tosiaan vain pienellä vierailuperiodilla, kun kotimaasta löytyy ne kaikki "oikeat" omat jutut ja ystävät? Vai yritänkö tosiaan rakentaa tännekin jotain sellasta, johon voisin jopa jossain vaiheessa palata? Onneksi en tee elämästä ainakaan liian helppoa tämänkaltaisilla pohdiskeluilla.

No mutta. Viime perjantaina juhlittiin Andrzejkia, ja samaan syssyyn tuttavani Natalian kaksikymppisiä. Bileiden teemana oli, että jokainen vieras tuo lahjaksi putelin halvinta mahdollista puolalaista viintä juhlistaaksemme synttärisankarin punk-taustaa. Olinkin kuullut etukäteen jos jonkinmoista kauhistelevaa anekdoottia näistä suhteellisen jymäköistä taikaliemistä. Ensipuraisun jälkeen ilahduin, sillä Suomessa taidetaan osata vielä kauheammin. Huomioikaa: Jorma on reilu juoma, joka maistuu hyvässä seurassa, mutta omakin seura kelpaa hätätapauksessa. Jorman nimi ja ulkoasu ovat konstailemattoman suomalaisia. Huomioikaa myös vinkki Jormasta loihdittavista drinksuista. Näiden aateliahan on tietty kestosuosikki Jorma vedellä, joka irtosi aikoinaan kantiksestani Mikkelin Rollerista vaatimattomalla puolellatoista eurolla. Mihin on hyvät ajat kadonneet? Ei sovi myöskään unohtaa Valdemaria, Sorbusta, Dorista... oi että.

Toki Puolanmaallakin osataan, vai mitä mieltä olette tästä etikettimaailman kaunottaresta? Killer kakkonen eli dva, hyväksi havaittu, kirsikkainen juoma suklaisilla vivahteilla. Yksi illan suosikeista.

Viinikulttuurin harrastamisen lisäksi Andrzejki-iltaan kuuluivat pelit ja leikit, joilla ennustettiin osanottajien romanttista tulevaisuutta. Oli peli, jossa sydämeen oltiin kirjoiteltu nimiä julkkiksista kadunmiehiin, ja nimi jonka kohdalle pelaaja iski harpin terän, oli pelaajan tuleva aviomies tai -vaimo. Oma harppini löysi erään puolalaisen räppärin kohdalle. Linkitän tänne kuvan jahka ongin miekkosen nimen tietooni, tatuointeja ja valkoinen wifebeater sillä kuitenkin oli. Ei kommentteja!

Seuraavaksi bileisiin osallistuneet tytöt kerättiin eteiseen. Muodostimme kengistämme jonon, ja ensimmäinen ulko-oven kynnyksen ylittänyt mono merkkasi kengän omistajalle pikaisinta avioliittoa kilpaan osallistuneista. Pojat tekivät saman, toki erikseen.

Pojat siinä setvii kenkiään. Onko täällä jotenkin ruutupaidat in?

Sitten sulateltiin kynttilänvahaa ja kaadettiin sitä avaimen läpi reiluna lorauksena vettä sisältävään sankoon. Sangosta löytyvän köntin muodosta piti sitten päätellä jotain, tässä omani:

MITÄ TÄÄ TARKOTTAA?

Sitten oli myös leikki, jossa tytöt saivat kuorittavakseen omenan. Ompusta oli tarkoitus saada kuorittua niin pitkä siivu kuorta kuin mahdollista, jonka jälkeen se viskattiin olan yli ja lattialle lentäneestä läjästä tulkittiin sitten, että mitä kirjainta se voisi eniten muistuttaa. Tällä kirjaimella oli sitten alkava kuoren viskanneen neitokaisen tulevan aviomiehen nimi. Itsehän jättäydyin tästä toimenpiteestä fiksusti sivummalle, koska omena-allergia ylettää myös kosketuksen tasolle. Enkä varmaan osaisikaan enää - näkisittepä minkälaisina lohkoina poistan kuoren omenapiirakkaa pyöräyttäessäni. Sellaisiinkin urotekoihinkin kun joskus kyökin puolella kykenen..

Lähtee melko ammattimaisella otteella

Hauskat juhlat olikin, tosin en tiedä tohdinko enää ikinä koskea killer kakkoseen. Ikinä.

Lauantaina käytiin sitten SQ-klubilla hypähtelemässä Junior Boys:in dj-setin tahteihin, hauskaa oli sekin. Nyt tosin otan vähän iisimmin, sillä akuutit asiat on hoidettava ensin. Hauskaa tosin on tiedossa tälläkin viikolla, menemme ainakin rakkaiden kielikurssitovereiden kanssa syömään, ja ehkäpä tiedossa on jotain muutakin :)

PS: Taidan saada aika älyttömän hienon synttärilahjan mun lempparibändiltä maailmassa:



No Distance Left To Run ilmestyy 19.1.2010

Filmed throughout the band’s 2009 rehearsals and acclaimed summer tour, No Distance Left To Run finds all four members of blur together for the first time in nine years. With previously unseen archive material alongside new interviews and reportage, the film recounts the highs and lows of a very British band from the late 80’s to their headline return at Glastonbury and Hyde Park. The result is a musing on Englishness and identity and a portrait of friendship and resolution.

Jos tuon trailerin näkemisestä en ilman kyyneleitä ja pakahtumista selvinnyt, niin mitenkä sitten koko dokkarista? Oon niin onnellinen, vaikka tuon dokumentin nimi onkin aika pahaenteinen bändin jatkamisen suhteen. Mutta... asia kerrallaan.