This is like a flashback

Venähti tosiaan nuo pääsiäisen matkakertomukset, joten muutama seuraavakin merkintä tulee ikään kuin jälkikirjoituksena. Mutta mikäs siinä, mukavahan näitä kesärientoja on muistella nyt kun on jo palannut Suomeen ja työläisen arkeen.

Kesäkuun alussa koin monipuolisia kriiseilyn hetkiä, joten kuun ensimmäisenä viikonloppuna päätin karistaa Poznanin tomut jaloistani ja lähteä spontaanille Krakovan reissulle. Alun perin tarkoitus oli lähteä Wrocławiin Punx Piknikille, mutta tulviva Wisła-joki teki piknikpaikasta mutamössöä. Onneksi Wrocławiin ehdittiin sitten viikkoa myöhemmin...

Krakova on yksi niistä kahdesta kaupungista, joihin polkuni on kaartanut jo niin monta kertaa, että laskut ovat menneet aikapäiviä sitten sekaisin. (Toinen on Varsova.) Matkan epävirallinen syy oli festarikauden avaus: kun punk-piknikki-suunnitelmat menivät mönkään, tilalle astui Selector Festival superhienoine artistikattauksineen. Kun Marika vielä ilmoitti pystyvänsä majoittamaan allekirjoittaneen tyhjätaskun, hyppäsin junaan melkeinpä saman tien.

Seuraavassa kuvia viikonlopulta.. pahoittelen jo etukäteen - olen taas yrittänyt ottaa keikkakuvia :D

Tehtiin korvapuusteja!

Ja makaroonilaatikkoa!

Ja sitten mentiin ruuhkabussilla tuonne!

Missä strobovalot häikäisee!

Friendly Fires, ihan ok.

Illankajoa

Kummallisin ikinä ottamani kuva

Thievery Corporation, jota odotin paljon. 2008-2009 The Mirror Conspiracy oli mulla tehosoitossa piiitkän aikaa. Livenäkin ihan hyvä. Paljon paljon eri artisteja laulelemassa.

Mutta tässä. Tässä mies, jonka rinnalla koko Selectorin muu musiikkitarjonta kalpeni... CALVIN HARRIS!!! Vuosi sitten mulla oli ilo ja kunnia päästä Calvinin Varsovan keikalle, jonka takia tyssäytin jopa ensimmäisen Ukrainan-turneenikin melko lyhyeen. Pakkomielle oli liian tappava; Calvin oli pakko nähdä kun se oli ilmaista ja maantieteellisesti mahdollista. Varsovan keikka oli yksi parhaimpia keikkakokemuksiani ikinä; missään en ollut tuntenut sellasta massaenergiaa ja yhden henkilön rytmien aikaansaamaa joukkohurmosta. Toisin sanoen, Krakovankin keikasta olin etukäteen lievästi sanottuna innoissani. Jos tiedossa olisi mitään Varsovan menoon viittaavaakaan, niin tulisin keikan jälkeen lillumaan seitsemännessä taivaassa, fyysisesti täysin rikki ja nestehukkaisena mutta ah-niin-onnellisena.

Ja näinhän siinä pääsi käymään. Mä en tajua miten se mies tekee sen, mutta "let's go absolutely fucking mental" ja näin tulee tapahtuman. Hyppimistä, riehumista, huutamista, onnellisuutta, aivoissa solkenaan virtaavaa endorfiinihyökyä ja kaikkia maailman positiivisia tunteita - kuka tarvitsee huumeita kun voi vaan mennä Calvin Harrisin keikalle? Tietty olen käynyt keikoilla, jotka ovat olleet tunnearvoltaan tärkeämpiä kuin Calvinin setit, mutta on se sanottava, että hienompaan nyky-liveartistiin en ole törmännyt. Jumalaista meininkiä. Ja mies vieläpä tulee lavalle puku päällä, näyttäen ihan täydelliseltä, ja poistuu sieltä kaiken sen heilumisen jälkijunassa, edelleen ihan yhtä täydellisenä, kun itse taas keräilee läpihikoillun ja läpirääkätyn kehonsa palasia suurin piirtein teltan joka kolkasta. Ei mene tasan onnen lahjat.

Tämän jälkeen ilta jatkui yhä vaan hassummissa merkeissä, yritettiin ainakin bongailla "Friendly Fires -tyyppejä" ja vingutettiin Alter Cardeja, ja mitä vielä... hauskaa oli. Vihoviimein petiin päästessä mulla oli neljäkymmentä putkeen valvottua tuntia takana ja tunsin oloni ihan voimissani olevaksi.. tervettä!

Grannykickingbootsies ekan päivän jälkeen

Melko hienot wanhassa kaupungissa nautitut tequila sunriset, jotka olivat melko kalliit ja melko pienet, ja joita odoteltiin melko pitkään melko ääliöitä brittiläisiä polttariseurueita katsellen...

Onneksi Marika oli valmistanut meille melko onnistunutta fisua.

Tässä vaiheessa merkintää oon jo itsekin kyllästynyt noihin surkeisiin keikkakuviin ja vielä karmeampilaatuisiin videoihin, joten tyydyn vaan kertomaan, että Selectorin toisena päivänä nautiskeltiin rauhallisin mielin melkein ilmaista olutta auringonpaisteessa, nautittiin atmosfääristä, käytiin tanssimassa Delphicin, Metronomyn ja Booka Shaden tahtiin ennen Faithlessin keikkaa, jonka yleisö oli melkoista riski- ja rymyryhmää. Ei auttanut kuin rymyillä mukana. Hyvä oli Faithlesskin, vaikkakin pikkasen liian pitkään kesti se lopun "we come one" -tykitys. Eikä se ollut Calvinin veroista muutenkaan.

Kuva-arvoitus: Etsi kuvasta ruotsalainen elementti

Saappaat toisen päivän iltana

Sunnuntaina oltiin matkalla asemaa kohti, kun tarkastaja sai minut liputta kiinni ratikassa. Ihan omaa typeryyttäni, olin nimittäin ostanut lipun, mutten muistanut leimata sitä siirtyessämme ratikasta toiseen. Kulkuneuvosta poistuminen, vartti selittämistä, yksi puhelinkeskustelu ja yhden sivullisen asiaanpuuttuminen myöhemmin kävelin tilanteesta ulos ilman rahallisia menetyksiä. Tai oikeastaan se oli se tarkastaja, joka vaan luovutti, toivotti hyvät päivänjatkot ja lähti kävelemään. Onneksi oli edes se juuri ostettu lippu, mitä näyttää, ja teeskennellä autuaan tietämätöntä siitä, että se pitää leimatakin. Ärsytti koko tilanne, koska mulla on aina lippu. Inhoan kiinni jäämistä tai sen riskiä.

Sama homma kävi muuten Krakovassa vuonna 2007, ja silloin ei päästy tilanteesta ihan yhtä helpolla. Tililtä lähti neljäkymmentä euroa vaikka yritettiin tyttötaktiikoita ja vuodatettiin pari kyyneltäkin (ihan silkasta paniikista myös, koska bussi Tallinnaan oli lähdössä vartin päästä ja tarkastajilla oli meidän passit).

Kuitenkin, tästä välikohtauksesta matka taittui hitusen ärtyneenä ja erittäin helpottuneena kohti asemaa, missä paniikin hetket jatkuivat ultranopean lounaan ja muka-hävinneen lompakon, kuten myös takkuilevan junaliikenteen merkeissä. Lopulta pääsin täyteen ammuttuun vaunuuni, ja matkasin uudistunein mielin kohti auringonlaskua kurkkien 70's Showta julkikomean kanssamatkustajan läppäriltä... ihana viikonloppu, kiitos vielä Marika.. ja Cale!

I put on my shoes and I'm ready for the weekend

Hermostukseen ei viime kerralla ollut kyllä syytä. Matka Ukrainan länsilaidalle taittui vallan lupsakasti, kiitos tästä Kiovan tehokkaalle metroverkostolle, englannintaitoiselle apuhenkilölle juna-asemalla, rennonrempseälle konduktöörittärelle, englannintaitoiselle apuhenkilölle junassa, korvan vieressä iloista neuvostoiskelmää huudattaneelle Radio Kieville, pehmoiselle laverille, pikaiseen tulleelle unelle ja aamulla samovaarista lasketulle teevedelle. Ainoana miinuksena suhteellisen ahdistava, pubiruusun näköinen Ukrainalaisnainen, joka tuijotti minua ERITTÄIN pahalla silmällä suurimman osan alkumatkasta, ja vielä silloinkin, kun olin jo odottelemassa nukkumatin saapumista junapedissäni. Aamulla se oli onneksi kadonnut..

Lvivissä olin aamulla hieman ennen kahdeksaa. Hetki sen jälkeen omistin bussilipun 18.30 Varsovaan suuntautuvaan kulkuneuvoon, ja istuin ratikassa numero yksi kohti Lvivin keskustaa. Tästä asioiden sutjakkuudesta iso kiitos junassa tapaamalleni Natalialle, joka ystävällisesti avusti minua tehokkaimman reitin löytämisessä ja ostotapahtumissa.

Komia asema tuolla Львів:issä

Sää oli harmaa ja sateinen kuin mikä, eikä Lviv todellakaan avautunut silmieni edessä yhtä pittoreskina ja hurmaavana kuin mitä olla piti. Ihmisiä ei ollut missään, mikään paikka ei ollut auki ja minulla oli apunani vain LP:n pikkuruinen keskustakartta. Parempi sekin toisaalta, kuin ei karttaa ollenkaan.. Kiertelin keskustan katuja tunnin jos toisenkin, kunnes kello koitti kymmenen ja paikat alkoivat viimein näyttämään elon merkkejä. Yhdessäkään vastaan tulleessa ravintolassa ei puhuttu tai tarjottu mitään englanniksi, nälkä kalvoi, ja sateessa ilman takkia ravatessani ja ensimmäisen turhautumisen puristuksen rinnassa tuntiessani kirosin sitä, etten lähtenyt Varsovaan jo heti ensimmäisellä, kello kymmenen bussilla. Sain viimein yhdestä ravintelista kanan rintapalan syödäkseni, ja päätin lähteä tutkailemaan kaupungin hautausmaata masentuakseni lisää... Askeleet kulkivat kuitenkin yrityksen ja erehdyksen kautta Lvivin kansalliseen museoon, jossa katselin pari tuntia kaiken maailman kristillisiä ikoni- ja pyhimysmaalauksia. Temperaa ja puuta, puuta ja temperaa. Museotädit tuntuivat olevan innoissaan tarkkaavaisuudestani, ja johdattivat minua lähes tulkoon kädestä pitäen salista toiseen, katselemaan lisää temperaa puulla. Tulipahan saatua taas päivittäinen annos a) kulttuuria b) historiaa.

Katselin tota maisemaa ja söin sitä kanaa

Tämän jälkeen päätin saaneeni tarpeeksi kaupungin harmaudesta, ja pitkien kamppailujen jälkeen kävelin likomärin jaloin asemalle halki monsuunisään, sillä liikenne oli sään vuoksi jumissa ja oikeaa ratikkaa tai marshrutkaa, eli minibussia, ei löytynyt etsimälläkään. Ja kun olin taipaleeni päässä, olin väärällä asemalla! Ahdistus nosti taas rumaa päätään, etenkin kun kukaan paikalla olevista ihmisistä ei osannut tai tahtonut auttaa. Kävin kysymässä puolelta odotussalilta ihmisiä, josko joku puhuisi kanssani jotain samaa kieltä. Juuri kun luulin hävinneeni pelin, eräs ystävällinen nainen tuli kysymään voisiko hän auttaa, ja neuvoi minut sadan metrin päässä sijaitsevalle oikealle asemalle. Siis HUH. Kiitos ihmiset.

Upea vanhan kaupungin aukio..

Noin 11-tuntinen, kolme rajalla vietettyä tuntia sisällyttänyt bussimatka Varsovaan oli jälleen ihan antoisa kokemus. Lähinnä olin onnellinen, että olin viimein matkalla kohti ns. kotia ja tuttua kirjoitusjärjestelmää! Palautuipa mieleeni myös se reisijumitus, joka syntyy vain siitä, kun istut ahtaassa linja-autossa liian pitkiä aikoja kerrallaan. Ei ollut ikävä. Tutustuin bussissa pariin polskiin, joiden kanssa tarvoin sitten hostellille pitkin öistä Varsovaa. Heille ei yöpaikka kelvannut, joten tyypit katosivat yöhön ja minä pääsin viimein nukkumaan. Ah ihanuutta!

Seuraavana päivänä lepäilin matkaväsymyksiä pois ja tutustuin Uusi-Seelantilaiseen Lisaan, jonka kanssa varmaan puuhataan jotain tänään. Jätin kuitenkin uudet tuttavuudet hostellille, ja lähdin itse suhteellisen ajoissa kaupungille tapaamaan CS:stä bongaamaani Brandonia. Matkalla tarttui mukaan muuten maailman hienoimmat, puna-musta-ruutuiset housut. Matkan ensimmäinen shoppailukokemus, ja tuskin viimeinen, ymmärtänette tämän merkinnän loppuun päästessänne. Brandonin kanssa löydettiin tosi kiva baarialue ihan Varsovan ydinkeskustan vierustalta, ja otettiin pikaiset tuopit ennen muiden tyyppien etsimistä. Tyypit löytyivätkin loppujen lopuksi vasta itse keikalta, ja olikin aika hauskaa morostella yleisön yli ja heittää ylävitosta pariinkin ilmansuuntaan oikeastaan täysin vieraiden ihmisten kanssa, vieraassa kaupungissa ja vieraalla maalla!

Varsova oli oranssi

Itse festarialueella ei alkoholia tarjoiltu (jep, mitä ihmettä), joten otettiin Brandonin piilopullosta vähän vahviketta ennen keikkaa, riemuissamme siitä, että oltiin päästy täydellisille paikoille ihan lavan läheisyyteen. Ja mikä keikka se olikaan! Calvin Harris pisti pakan täysin sekaisin. Heti alusta asti yleisö hyppi ja pomppi pari metriä ilmassa, melkeinpä synkronoituna. Suurimman osan ajasta tuntui kuin olisi levitoinut porukan mukana. Jorattiin, hypittiin, huudettiin, taputettiin, bailattiin, laulettiin ja vihellettiin viimeisetkin mehut ulos, ja jo ensimmäisen kolmen biisin jälkeen tuntui kuin olisi vetänyt kymmenen mega-aerobikki-sessiota läpi. Normiliikunnasta kun vaan ei saa samanlaista euforiaa aikaiseksi kuin keikoista! Settikin oli aika täydellinen, omista suosikeista puuttumaan taisi jäädä vain Acceptable in the 80's, jos oikein muistan. Älytön keikka, silkkaa ekstaasia alusta loppuun! Ja on se Calvin vaan niiiin ihana.

Voi kamalaa näitä mun keikkakuvia, miksi ees yritän?

Loput on enemmän tai vähemmän tätä "Light and music on my mind" -osastoa, MGMT:stä ei löydy yhtäkään kuvaa, josta olisi edes jollain tavalla tunnistettavissa ihmishahmoja

Calvinin lopetettua pääsimme yhä vain lähemmäksi lavaa, ja tuntui hullulta, että kohta pitäisi käydä läpi uusi hikibikki. Keikkojen välissä tapasimme pari Krakovalaista henkilöä, ja suostuttelimme heidät mukaamme johonkin kuppilaan keikan jälkeen. Jossain välissä alkoi myös satamaan, mutta se ei tuntunut haittaavan ketään, ennemminkin ihmiset toivottivat tervetulleeksi pienen virkistävän tihkun taivaan suunnalta.

MGMT:n setti oli jees, mutta ei mitenkään Calviniin verrattava. Kaikki hyvät biisit tuli joo, ja kansa oli jälleen euforian partaalla, ylikin, mutta esimerkiksi välispiikit taisivat puuttua täysin. Ihmiset puskivat niin raivokkaasti joka suunnasta, että olin suurimman osan keikasta täysin massojen puristuksissa, silti kättä ilmaan iskien. Menetin myös keikan tiimellyksessä kenkäni kolme kertaa ja hattuni kerran... oli muuten viimeinen kerta kun lähden balleriinoissa pitin kuhinaan! No, kengät löytyivät joka kerta ja löysin myös sielunsisaren eräästä puolattaresta, joka oli myöskin kuoleman kielissä yleisön joukossa. Kurva, KURVA, karjuttiin yhteen ääneen, kun meno yltyi liiankin raivokkaaksi. The Youthin aikana siirryttiin varttimetriä taaemmaksi, ja potin räjäyttäneen Kidsin jälkeen ihan takaosastolle. Katseltiin vain, että ei hitto, tuollako me oikeasti oltiin, vellovalta lihamereltä näyttävässä lavan edustassa? Ei poistuttu yhtään liian aikaisin, sillä keikka loppui sen saman tien.

Massan hajoaminen

Keräsimme hajanaisen CS-joukkomme ja siirryimme samaiselle juottolakujalle, jolla olimme käyneet Brandonin kanssa aiemminkin. Suurin piirtein 10-päinen retkueemme tutustui toisiinsa ja Zywiecin zaloihin vielä useamman tunnin ajan, kunnes väsymys voitti ja itse ainakin sammahdin saman tien kun hostellille pääsin. Kotimatkalla osuin tosin lähikiinalaiseen samaan aikaan jonkun suht' kuumottavan jengin kanssa, paikan kokki näytti ainakin olevan pienessä paniikissa. En kehdannut kääntyä ovelta poiskaan, ja lähti ne kriminaalitkin sitten menemään ja kokki hymyili taasen. Oisin mä osannut edelleen UKRAINAKSI sanoa, että kädet ylös, meikällä on puukko.

Mutta että jälleen yksi onnistunut ilta, ja Varsovaan paluu osoittautui ehdottoman oikeaksi ratkaisuksi, vaikka pienessä Puolan oravanpyörässä tunnenkin olevani, hahah.

PS. Ukrainasta piti vielä sanomani pari huomiota - Euroviisu-voittaja Alexander Rybakin Fairytale taitaa olla melkoinen hitti tuollapäin maailmaa. Se viuluriffi oli soittoäänenä ehkä tuhannessa kännykässä. Niin ja jos niitä ruokakauppoja ei tuntunut löytyvän mistään, niin kenkä- ja laukkuliikkeitä oli sitten senkin edestä. Ja Ukrainalaiset naiset ostaa. Lvivistä löytyi jostain syystä myös tuhansia apteekkeja, tiedä häntä, miksi.

PPS. Muistatteko ne mun Lontoon ja Ateenan juuri ja juuri liiman avulla kestäneet reissuballeriinat? Tässä viimeisin päivitys reissumono-osastolta...

Kumpaisestakin pohja täysin halki - siis noista lovista saa käden tai sormen menemään läpi. Olihan noilla ilo tallata siellä Lvivin sateissa esimerkiksi. Eikä oo lentäny roskiin edelleenkään - parempia tossuja saa meinaan hakea.

What's Up You Crane?

Parin tunnin päästä on kohdattava se ikävä totuus, että Kiovastakin on joskus poistuttava. Tästä paikasta olen tykännyt paljon, ja tulin positiivisesti yllätetyksi monelta kantilta. Täällä on ollut kaunista, rauhallista, turvallista ja viihtyistä, eikä turisteja tunnu löytyvän mistään (eikä siten turismibisnestäkään oikeastaan). Miinuspuoliksi lukisin sen, että ruokakaupat tuntuvat olevan harvinaisia ja harvakseltaan sijaitsevia, postikortteja ei löytynyt edes koko maan pääpostitoimistosta, kauneusihanteet ovat täällä meikäläisen makuun turhan muovisia ja kadunnimiä ei ole merkattu millään muotoa navigointia helpottavasti.

Ensimmäisenä iltana (maanantai) kaupunki oli niin hiirenhiljainen, että pussikaljoitellessamme kaupungin keskusaukiolla (paikallinen alkoholipolitiikka kun sallii sekä juomien myymien että nauttimisen milloin vain ja lähes tulkoon missä vain) keskustan ytimessä ei ollut parin tunnin aikana ristin sielua meidän hostelliporukkamme, yhden kännisen metroonkönyäjän ja äkäiseen tahtiin luuttuavan mummelin lisäksi. Huh! Bileet kuivuivat siis hieman kasaan, mutta ei se mitään, aukiollakin oli hauskaa ja tuli tavattua taas kourallinen mitä mielenkiintoisempia tyyppejä - ainakin yksi rauhanturvaaja-vapaaehtoinen, pari Pohjois-Amerikkalaista hc-matkustelijaa, Briteistä Australian kautta Ukrainaan päätynyt äijä, Lontoolainen Tsernobyl-tutkija ja yksi ihan muuten vaan legendaarinen jenkki joka tuntee The Soundsin managerin. Hahah. Ja sitten myö hölömöt suomalaiset siinä.

Aukio-olusella

Seuraavan päivän halusin ottaa tiukan turisteilun kannalta, sitä kun ei tässä reissussa ole tullut turhan paljoa harrastettua. Puolenpäivän maissa karautimme siis kävellen kohti UNESCO:n suojelukseenkin kuuluvaa Kiev-Pechersk Lavraa. Toisen sanoen tuli nähtyä kukkula, jolla sijaitsi paljon kauniita kultakupolisia pyhiäpaikkoja, runsas ruusutarha ja matala ja ahdas luolakäytävä, jonka varrella makasi muumioituneita pyhiämiehiä. Tämä mesta on ilmeisesti Kiovan suosituin ja tärkein turistikohde. Tulipahan todistettua..

Lavra ylhäältä päin

Muumiotuokion jälkimainingeissa poistuimme maapallon ytimeen Kiovan syvääkin syvemmän metroverkoston avulla. Määränpäässämme, toisella puolella keskustaa meinasi mennä hermo jos toinenkin, kun kauhoimme Khoryva-nimistä katua ees taas Tsernobyl-museon perässä. Ei löytynyt, vaikka apua kyseltiin usealta taholta. Reissun ainoa harmitus oli siinä. Niinpä luovutimme parin tunnin harhailun jälkeen, ja suunta vaihtui keskustaan pienelle rauhoittumisravinnolle ja siitä eteenpäin Pinchuk Art Centreen. Viime heinäkuussa Lontoossa vieraillessani yksi matkani pääjutuista olisi ollut nähdä Damien Hirstin tekeleitä Tate Modernissa, mutta eihän niitä siellä silloin ollut esillä tietenkään. Syy löytyi, kun saavuimme maanantaina ensimmäisen kerran rinkat selässä ja eksyksissä Kiovan keskuskadun päähän: Herra Hirstillä on sattunut olemaan tämän kesän yli kestävä, yli sata-kappaleinen meganäyttely, Requiem, Kiovassa! En voinut uskoa tuuriani! Sinne siis ilmatteeksi katselemaan Hirstin tähänastisen uran laajinta ja kattavinta näyttelyä, ja olihan siellä tosiaan esillä ihan kaikki ja enemmänkin. Valokuvia näyttelystä ei saanut ottaa, mutta suurin osa näyttelyn annista taitaa kylläkin olla internetin kätköistä etsittävissä. Melkoinen, tunteita kuohuttanut ja ristiriitaisia mielipiteitä herättänyt setti. Olisi tehnyt mieli mennä toisenkin kerran. Mutta että Banksy ja Hirst yhdessä kesässä, oon kyllä onnenmanna.

PEKBIEM

Näyttelyn jälkeen kello oli niin paljon, että olimme auttamatta myöhästyneet illaksi kaavaillusta Couchsurfing-tapaamisesta. Nähtiin osaa tapahtumaan osallistuneista ihmisistä muutaman minuutin ajan, ja kyllä harmitti, sillä tapaaminen oli vaikuttanut hauskalta ja porukka erittäin mielenkiintoiselta. Kaikkea kun ei voi saada!

Seuraavana päivänä matkakumppanini Niko lähti Interrail-alueille päin ja itse päätin viettää Kiovassa vielä yhden ekstrayön ja miettiä jatkoa. Päivän hostellilla pyörittyäni sain itseni viimein liikkeelle viiden aikaan. Kävin nauttimassa Krimiläistä apetta hostellilla tapaamani Ilyan kanssa, ja jatkoimme yhdessä tapaamaan Kiovalaista Tatjanaa, jota minun piti tavata jo eilen, mutta johon aika ei yksinkertaisesti riittänyt. Kävimme ostamassa kaupasta oluet ja päädyimme istuskelemaan puistoon, josta oli hienot näkymät ympäri Kiovaa, taas joku kirkko, ja raja ja muistomerkki paikasta, josta Venäjän valtakunta oli ennen muinoin alkanut.

Onpas kehno kuva mutta menkööt

Samaisessa puistossa päädyimme Tatjanan siskon ansiosta Ukrainan televisioon puhumaan emo-kulttuurista. Toivottavasti sitä ei esitetä... Matka jatkui muiden couchsurffareitten vinkistä kulman takana tapahtuvaan Anna Kuznetsovan taidenäyttelyn avajaisiin. Pienessä galleriassa kuhisi, puheita pidettiin, ilmainen viini virtasi, tarjoilu oli maistuva ja napatanssijat esittivät jotain parittelurituaalinomaista liikehdintää. Media oli paikalla ja kamerat räpsyivät taas - jos olisin arvannut tämän kaiken hostellilta lähtiessäni, olisin ehkä kiinnittänyt enemmän huomiota naamaan puuterointiin jne.

Näyttelyn humua

Lopuksi päädyin vielä keskustaan terassille, uudestaan Krimiläiseen restauranttiin ja siitä keskusaukion yläpuolelle tarkkailemaan öisen Kiovan sydäntä. Ihan hyvä ilta.

Sama maisema alempaa ja vastakkaiselta suunnalta edellisessä merkinnässä

Tänään olen juossut metroissa ja asemalla hankkimassa lippuja eteenpäin. Tahtonani oli päästä takaisin Varsovaan perjantaina, sillä sydän vetää tällä hetkellä liikaa sen ilmaisen festarin (lue: Calvin Harrisin) tykö, josta olen jauhanut täällä jo pariin otteeseen. Tälle yölle lippuja ei kuitenkaan ollut enää saatavilla, joten hätäratkaisuna ostin tiketin Lviviin, joka kuului matkani ohjelmaan alusta asti. Tärkeintä oli päästä jonnekin, sillä majoitusta Kiovassa ei enää ollut, ja Lvivistä luulisi olevan helppo ponkaista Puolan puolelle. Tai niinhän sitä luulisi... Tällä hetkellä suunnitelmissa on viettää päivä Lvivissä ja sukeltaa sitten yöjunalla Krakovaan ja jatkaa siitä saman tien Varsovaan. Tällä suunnitelmalla unta ei juurikaan ole tiedossa, ja olen Varsovassa vasta lauantai-aamuna, mutta mutta. Kaipa mä tän jotenkin järjestän, ja itsekseen mennään taas :)

Loppuun vielä seuraava kuvatervehdys Ukrainasta, trastuitsee vuan ja kiitos YKPAIHA.