Zorbas-askeleita, hiittiä ja bouzoukin raikaamista

Kaipa tässä ollaan jotenkin kotiuduttu Helleenien tasavallasta kotimaan kamaralle! Viimeöinen paluulento Ateenasta Helsinkiin oli melkoisen turbulenssintäyteinen. Uni jäi haaveeksi, kun mielikuvat maahan syöksymisestä ja onnettomuuden jälkeisistä uutisotsikoista täyttivät levottoman pääni. En ole lentämisen suurin ystävä, ja taittamansa matkan ymmärtää mielestäni muutenkin paremmin maan kamaralla liikkuen, vaikka onnettomuusriski suurempi onkin. Menneeseen vuorokauteen on mahtunut sikeiden vetämistä siis kompakti varttitunti, max kaks, ja näppikselle on nyt kuukahtamassa nukkuneen rukoukseltava näyttävä, huomista festaririehaa epäileväisenä odotteleva ihmisraunio.

Lippu Akropoliksen huipulla

Ensikosketus Ateenaan juuri saavuttuamme oli ristiriitainen. Taksikuski yritti nyhtää meiltä huomattavasti suurempia summia kuin odotimme, hotellimme oli nuhjuinen, ja sen ympäristö vähintäänkin hämärä. Keskeisestä asemastaan huolimatta Omonian gheton katuja kansoittivat niin narkkarit, diilerit, suurilukuiset poliisipartiot kuin kaikenlaiset muutkin yön oliot. Eipä siinä muuta kuin tuima peli-ilme päälle ja määrätietoista askelta toisen eteen, jos alueella mieli iltahämärällä käyskennellä. Alkushokin jälkeen hotellista muodostui turvaisa kotipesä rauhattoman betoniviidakon keskellä, ja usea reissu-ilta vierähtikin parvekkeella katukioskin kalja-anteja siemaillen ja alla avautuvaa hässäkkää lakkaamatta ihmetellen.

Ylihuikean ja syvän vaikutuksen tehneen Lontoon jälkeen Ateena meinasi jättää kylmäksi, vaikka lämpötilat kieppuivatkin kolmen-neljänkympin välillä yötä päivää. Kaupungilla kulkeminen oli usein aika ahdistava kokemus, enkä tahdo edes kuvitella, minkälaisia katseita ja kutsuhuutoja vaaleammat fennoskandinaavisisaret saavat noilla leveysasteilla osakseen. Suurin osa paikallisista tuntui paenneen kaupungista lomalle saaristoon, turisteja puolestaan oli kaikkialla. Sään kanssa meillä ei ollut ongelmia, mutta muuten tuntui, että valitsimme matkallemme ehkä epäotollisimman ajan vuodesta.

Yhdenlainen perusnäkymä Omonoialla

Mollivoittoisesta alkusoitosta huolimatta reissumme ei ollut epäonnistunut millään tapaa. Siinä missä Lontoo ihastutti, Ateena haastoi, ja missä Lontoo pursui valmiita kohteita, Ateenassa ne vaativat löytämistä. Heti toisena päivänä hyökkäsimme Akropolis-kukkulalle katselemaan näkymiä yli Ateenan, kuten myös niitä paria pytinkiä siellä nyppylän laella. Maisemat olivat uljaat ja kuuman ilman väreily ympärillä täydensi historian siipien havinan tuntua entisestään. Propylaia, Parthenon ja Erekhtheion olivat rakennelmina vaikuttavia, mutta minun pienelle käsityskyvylleni niiden päälle parituhatvuotinen historia on liian pitkä ymmärrettäväksi. Samoja fiiliksiä koin myöhemmin vieraillessamme Ateenan arkeologisessa museossa, jossa hämmästelimme tuhansia vuosia vanhoja, käsittämätöntä käsityötaitoa vaatineita koruja, koreja ja kouroksia.

Näköalat huipulta

Parthenonilla patsastelemassa

Yksi reissun muistorikkaimmista momenteista oli puolestaan päiväretki Ateenan lähisaarille, Hydralle, Porokselle ja Aeginalle. Suurin osa maanantaista kului siis huviristeilijän kannella leppoisan (Gotan Projectmaisen) musiikin ja juomatarjoilun parissa, ja aina välillä paatilta poistuttiin tutustumaan vapaamuotoisesti idyllisiin, joskin turistikkaisiin saariin. Retkeilyn aikana pääsin viimein uimaan linnunmaidonlämpöiseen ja turkoosiin Kreikan mereen (meri Kreikan, Kreikan meri..), testaamaan pita gyrosta ja todistamaan keski-ikäisten, hurmaavien helleeni-eukkojen spontaania zorbas-tanssia. Lounaan jälkeen tuli itsekin otettua vahingossa vähän zorbas-tyylistä sivuaskelta, kun karahvi talon viintä tyhjeni ennätysajassa kiiruhtaessamme Porosin kujia tallaamaan. Risteily oli paras mahdollinen tapa viettää täyteen rentoutumiseen tähtäävä päivä; illalla hotellille asteli ladatut akut, meri-ilman tyynnyttämä mieli ja hohkaavan rusehtava hipiä.

Tuolla polskittiin; Aegina

Poroksella porotti

Kirjailijoiden suosima Hydra

Muuten tämä kaupunkiloma meni aika iiseissä merkeissä. Käveltiin ympäri kaupunkia niin paljon, että jo Lontoon jäljiltä tunnottomat jalkani ovat nyt yhä karmeammassa kunnossa. Syötiin, juotiin, kahviteltiin, seikkailtiin öisillä kaduilla ja metrossa, tarkkailtiin naapurustoa, bongailtiin poikkeuksetta erittäin komeita poliisimiehiä, hengailtiin mielenosoituksessa tuntemattoman seikan puolesta tai vastaan, kummasteltiin paikallisen liikenteen sulaa hulluutta, syötiin jugurttia sormin, nautittiin kaskaiden laulusta kuninkaallisessa puistossa, istuttiin katujunassa, ahtauduttiin vaatteisiin kaupoissa, otettiin välilepiä hotellilla, bongattiin julkkiksia, paheksuttiin kultakortti-ihmisiä, shoppailtiin breezereitä, käytettiin paikallista kieltä ujostellen ja tajuttiin olevamme tuhansien museoiden luvatussa kaupungissa vaikkei olla kumpikaan varsinaisia museoihmisiä. Megasuksee äiti-tytär-matka, ja kovin omatoiminen sellainen, vaikka tietysti jotain helpotuksia ja ylellisyyksiä pystyi itselleen suomaan, mihin muuten ei budjetti venyisi (risteily, taksit, hotelli...). Lähtisin uudestaankin, tosin mieluusti johonkin toiseen paikkaan.

Pienimuotoinen mellakkapoliisipartio mielenosoituksessa

Josko sitä juhlisi Ilosaarirokkerssonit pois alta, ja jahka palaan, niin mulla on taas uusia uutisia syyskuun meiningeistä - ohjelmaa on siis löytynyt kielikurssin jättämää aukkoa paikkaamaan. Pysykeehä linjoilla. Opa!