torstai 9. heinäkuuta 2009

And into the sea goes pretty England and me


Ensimmäinen heinäreissu takana ja mitä jäi käteen? Ensikosketustani Englantiin on hankala lähteä erittelemään heti matkalta palattua, mutta muutamia päällimmäisenä mielessä liikkuvia asioita voin yrittää listata tässä junaillessani ja busseillessani kotia kohti. Tämä tehdään nyt pitemmän kaavan mukaan (lähdin vahingossa jokaisen kinttupolun koluavalle vakiovuorolle opiskelu- ja kotikaupungin välillä), eli varatkaa eväitä, venytelkää ja käykää vessassa nyt, jos aiotte lukea koko sepustuksen yhdeltä istumalta. Kuten aikaisemminkin, kuvat voi ihailla alkuperäiskoossaan klikkailemalla niitä.

1. This is a high

Voin täydestä sydämestä sanoa todistaneeni heinäkuun toisena ja kolmantena päivänä Lontoon Hyde Parkissa kahta parasta keikkaa koko universumin historiassa ikinä (omasta mielestäni). Blur sekä ylitti suuret odotukseni että tarjosi paljon enemmän. Keikkojen intensiivisyys ja tunteellisuus taisi yllättää yleisön lisäksi yhtyeen itsensä; nokkamies Damon Albarn tuntui usein jäävän sanattomaksi viisikymmentuhatpäisen, onnellisena vellovan ja hurmoksellisen yleisön edessä. Itsekin ehdin herkistymään Hyde Parkissa useaan otteeseen; epäusko, ilo, onni ja hämmennys olivat vahvoilla. Sama emotionaalinen myllerrys väritti matkaa myös keikkojen oltua ja mentyä. Reissuhan toimi suureksi osaksi henkilökohtaisena pyhiinvaelluksena siihen kaikkien laulujen kaupunkiin, jossa jokainen kaupunginosa, kulma, kukkula ja kuppila on toiminut estradina jollekin pienelle tai suurelle populaarimusiikin historiaan liittyvälle tapahtumalle. Kyynel.

Jengiä oli

Musisointia oli

Fiilistä oli

Settilistat olivat taattua hittiparaatia muutamilla pimennosta kaivetuilla helmillä varustettuna. Useat kappaleet kirvoittivat kansassa sellaista liikehdintää ja yhteislaulua, että bändin massiivinen äänentoistokin jäi kakkoseksi. Kaunista, mutta ei yhtä kaunista kuin Blur, joka sekä kuulosti että näytti paremmalta kuin koskaan. Säät olivat morsiantasoa; pilvettömältä taivaalta paistanut aurinko vaihtui keikan edetessä värikkään auringonlaskun kautta loisteliaaseen, lämpimään ja kuun valaisemaan suurkaupungin yöhön. Yksi Damonin välispiikeistä kuului: "You all look so beautiful in the sunset", ja kuun kauneutta herra Albarn pysähtyi ihailemaan myös. Itsensä Blurin puolesta likoon laittaneista ihmisistä nouseva höyry kohtasi viilentyneen ilman ja muodosti alueen ylle jopa pienen sumun keikan lähestyessä loppuaan. Kiteytettynä yhteen lauseeseen; jos tässä elämässä on mahdollista nostaa molemmat kätensä ja kasvonsa ilmaan ja keuhkota täydeltä laidalta "Yes it really, really, really could happen" kymmenien tuhansien ihmisten ja lempibändinsä kanssa, voi uskoa, että mikä tahansa tässä elämässä on mahdollista. PS. Tämä kappale oli tarkoituksellisen sentimentaalinen. Minäkin olen.

Ensimmäisen keikan jälkeen väsyneenä ja onnellisena voittajana Hyde Parkin pullomeressä


2. London loves

Matkan aikana pientä hämmennystä aiheutti se, että Lontoo ei vastannut ollenkaan kuvitelmiani ja odotuksiani k.o kaupungista. Multikulturaalisuus oli vahvasti läsnä, mutta viikon aikana en tuntunut millään löytävän kaupungista "sitä jotain", mikä tekee Lontoosta Lontoon. Tämän elämyksen haussa tuli tehtyä esimerkiksi epätoivoinen kävelyretki kaupungin "keskeisille" alueille: London Eye - Houses of Parliament - Big Ben - Westminster Abbey - Trafalgar Square - Piccadilly Circus. Nuo turistirikkaat rysät olivat kuitenkin reissun epäantoisinta osuutta, vaikka Abbey kovin kauniilta kaupungin iltavalaistuksessa näyttikin. Enemmän itseäni viehättivät tietyt asuinalueet, kaduilla kiertely, metroseikkailut ja paikallisten asumusten töllöttely. Tykkään katsella värikkäitä ovia ja porraskuiluja, ja miettiä minkälaisia ihmisiä esimerkiksi Kentish Townin, Camden Townin ja Portobello Roadin kätköissä asuukaan. Voisinko itsekin asua siellä joskus?

Just se

Camden market viime sunnuntaina

Päädyin vastaukseen, että jokainen luo oman Lontoonsa ja kaupungilla on tasan yhtä monet kasvot kuin siellä on asukkeja ja turistejakin. Minun pika-Lontooni koostui etnisistä ravintoloista (thairuoka sai uuden ystävän), musiikista ja levyostoksista, metroreiteistä ja kävelyistä, kohteliaista ihmisistä, tyylikkäiden brittipoikien ihastelusta, excuse mesta, pleasesta ja thank yousta, Michael Jackson -kohusta, ostoshelveteistä, kipeistä jaloista ja hullusta helleaallosta. Lämpötilathan kaupungissa poksahtelivat pitkälti päälle kolmenkympin lähes jokaisena matkapäivänä, ja vasta lähtöpäivänämme Lontoon valtasivat suoraan Esteristä kotoisin olevat rankkasateet.

3. I luvs Brizzle

Maanantaina 6.7 karautimme aamubussilla Victoria Stationilta kohti parinsadan kilometrin päässä sijaitsevaa Bristolia. Päiväreissumme tarkoitus oli nähdä Banksyn näyttely, ja tähän tarkoitukseen upposikin mukavasti tunti jos toinenkin, ensin jonottaessa, ja sitten Bristolin museota kierrellessä. Näyttely tuo esille monipuolista ja vaikuttavaa yhteiskuntakritiikkiä, ja irvailee nykyelämän ilmiöille ja ihmisyyden varjopuolille nokkelan piikittelevästi. Banksyn ivan kohteeksi joutuvat niin nykyajan kauneusihanteet, mainostaminen, luonto ja sen tärveleminen, taide itsessään, teknologia, poliitikot ja prosessoitu ruoka. Vaikka monet teokset huvittavatkin, löytyy niiden taustalta syvällisempi, surullinen sanoma, jota toivoisi näyttelyn nähneiden ja muidenkin pohtivan. Oli Banksyn taustalla sitten yksi ihminen tai kollektiivi, niin Banksyn anarkistinen ääni kantaa, ja se on ääni jonka kaltaisia toivoisi olevan enemmänkin.

Se on tosi vaarallista missata noi viestit

Banksyn turhamainen pupunen

Ja kaikki maailman proletariaatit kans


Bristolia voin suositella muutenkin lämpimästi kaikille. Vaikka vietimme kaupungissa vain puoli päivää, se riitti jonkinlaisen käsityksen muodostamiseen triphopin kultakaupungista, jonne lähtisin mielelläni uudelleen pitemmäksikin ajaksi. Kaupunki oli mäkinen ja yllättävän kaunis. Aukiot, puistot, yliopiston alueet ja kaupunkisuunnittelussa huomioon otetut joet muodostivat Bristolista monipuolisen kokonaisuuden. Aika kului siivillä pelkästään ympäriinsä kävellen ja ja kujia tutkaillen. Hassua oli, että Bristolissakaan ei päässyt eroon katukuvaa värittävistä feissareista - heidän lähestymistapansa oli tosin hieman pehmeämpi kuin suomalaisten feissareiden "Kiinnostaako ihmisoikeudet?" -tyylinen tykitys. Yksi kohtaamistamme feissareista oli ilmeisesti Salkkareiden Romeon hyvä ystävä. Huvittava kohtaaminen sinänsä.

4. But we're lost on the Westway

Yhdeksi reissun kohokohdista nousi viimeinen matkapäivä, kun lähdin ajoissa liikkeelle, otin metron Camdeniin ja suunnistin kohti Primrose Hilliä - paikkaa, jonka referenssiarvo popkulttuurissa on melkoisen korkea. Aurinko paistoi pilvien lomasta, kun lähenin kukkulan huippua. Maahan maalattu Blur-lainaus paikan kauniista näköalasta merkkasi koko matkan kestäneen pyhiinvaellukseni kliimaksia. Kun istuin huipulla ja tuijotin kaupunkia, josta olin kohta poistumassa, oli aika nöyrä, kiitollinen ja liikuttunut olo. Ja sellainen, että tänne on päästävä takaisin ja pian! Tämän jälkeen kävin kuikuilemassa josko brittipopin kantabaari The Good Mixer olisi ollut auki, muttei ollut, joten se vierailu siirtyy toiseen kertaan. Camdenista metroilin vielä Notting Hill Gatelle, jossa kiiruhdin halki kaupunginosan leffasta tuttuihin yksityisiin puistoihin kuikuillen. Ehdin juuri ja juuri vierailemaan Rough Trade -levykaupassa, Portobello Roadilla ja Westwaylla, kun aika loppui ja jouduin juoksemaan takaisin metroon ja siitä hostellille hakemaan tavaroita.

Let's take a drive to Primrose Hill, it's windy there and the view's so nice

Holding on for tomorrow-ow-ow-ow-ow

Lähtöönkin sekoittui pientä draamaa. Hävitin metrolippuni, meinasimme myöhästyä bussista ja lopulta missasimme paluulennon kuukahdettuamme väärälle portille. Jesta mikä aloittelijamoka! Ylimääräinen vuorokausi Stanstedilla meni sitten viintä hörppiessä ja matkan opetuksia puidessa - eikä maksanut kuin satasen. Seikkailu sekin.

Stanstedtin tanssit eli stanssit

Tällä matkalla ymmärsin viimein itsenäisten asioiden tekemisen tärkeyden reissussa, vaikka matkalla toisen tai useampien muiden kanssa olisikin. Matkakumppani tuo tietysti matkaan omanlaistaan tukea, turvaa ja seuraa kun sitä kaipaa, mutta subjektiivisena kokijana pidän tärkeänä myös oman tilan ja ajan ottamista, ja ihan ikiomien matkahaaveiden toteuttamista. Ja vielä tärkeämpi opetus: JOS aiot kävellä reissussa paria kilometriä pitempiä matkoja, ÄLÄ lähde matkaan balleriinoilla, joista on puolikas pohja irti, ja converseilla, jotka sopivat kevyeen kaupunkikäppäilyyn mutta kipeyttävät kantapäät alta aikayksikön. Älä myöskään osta huonojen kenkävalintojesi tilalle kolmea paria kokoa liian pieniä halpiskenkiä, joiden seurauksena massiiviset rakot valtaavat jalkapohjasi ja käveleminen muuttuu mahdottomaksi tehtäväksi.

"Enemmän kuin 1000 sanaa, askeleita vähintään miljoona"

Tää kuittais nyt, bussi lähti heittelevimmälle vuoristorataosuudelleen ja epäilen jälleen kerran hengissä pysymisen mahdollisuusprosenttejani, kun bussin levottoman heilumisen lisäksi täällä heiluu joku levoton tyyppi. Ei lennoillakaan ollut näin jännittävää.

Mut oon aika onnellinen.

(Tiinalle kiitos useimmista kuvista!)

6 kommenttia:

trh kirjoitti...

aika paras blur. ja primrose hill tosiaan.

Anna kirjoitti...

simply the best ja better than all the rest ja niin edelleen

Anonyymi kirjoitti...

ahaha noita kenkiä! tuli hirveä lontoon/brittein-kaipuu kun luin tätä (glastoooooooo....)
t.e

Anna kirjoitti...

ne ei oo muute vieläkää hyväksyny sitä mun glastokuvaa niin tein uuden registrationin :D ens vuonna on muute glaston nelikymppiset ja huhu kiertää, että artistivalikoima olisi ennennäkemätön.

trh kirjoitti...

glastossa oli tänä vuonna ROLF HARRIS ja eräs yhtye tosiaan niin en tiedä miten tätä voi enää ylittää.

Anna kirjoitti...

ei hele :---D mitä se teki? veti mahdollisesti jotain eläinaiheista singalongia? ja niin se eräs yhtye tosiaan... hankala on lähtee vetää paremmaks. emt jos manixxit vaik tulis.