sunnuntai 6. syyskuuta 2009

I put on my shoes and I'm ready for the weekend

Hermostukseen ei viime kerralla ollut kyllä syytä. Matka Ukrainan länsilaidalle taittui vallan lupsakasti, kiitos tästä Kiovan tehokkaalle metroverkostolle, englannintaitoiselle apuhenkilölle juna-asemalla, rennonrempseälle konduktöörittärelle, englannintaitoiselle apuhenkilölle junassa, korvan vieressä iloista neuvostoiskelmää huudattaneelle Radio Kieville, pehmoiselle laverille, pikaiseen tulleelle unelle ja aamulla samovaarista lasketulle teevedelle. Ainoana miinuksena suhteellisen ahdistava, pubiruusun näköinen Ukrainalaisnainen, joka tuijotti minua ERITTÄIN pahalla silmällä suurimman osan alkumatkasta, ja vielä silloinkin, kun olin jo odottelemassa nukkumatin saapumista junapedissäni. Aamulla se oli onneksi kadonnut..

Lvivissä olin aamulla hieman ennen kahdeksaa. Hetki sen jälkeen omistin bussilipun 18.30 Varsovaan suuntautuvaan kulkuneuvoon, ja istuin ratikassa numero yksi kohti Lvivin keskustaa. Tästä asioiden sutjakkuudesta iso kiitos junassa tapaamalleni Natalialle, joka ystävällisesti avusti minua tehokkaimman reitin löytämisessä ja ostotapahtumissa.

Komia asema tuolla Львів:issä

Sää oli harmaa ja sateinen kuin mikä, eikä Lviv todellakaan avautunut silmieni edessä yhtä pittoreskina ja hurmaavana kuin mitä olla piti. Ihmisiä ei ollut missään, mikään paikka ei ollut auki ja minulla oli apunani vain LP:n pikkuruinen keskustakartta. Parempi sekin toisaalta, kuin ei karttaa ollenkaan.. Kiertelin keskustan katuja tunnin jos toisenkin, kunnes kello koitti kymmenen ja paikat alkoivat viimein näyttämään elon merkkejä. Yhdessäkään vastaan tulleessa ravintolassa ei puhuttu tai tarjottu mitään englanniksi, nälkä kalvoi, ja sateessa ilman takkia ravatessani ja ensimmäisen turhautumisen puristuksen rinnassa tuntiessani kirosin sitä, etten lähtenyt Varsovaan jo heti ensimmäisellä, kello kymmenen bussilla. Sain viimein yhdestä ravintelista kanan rintapalan syödäkseni, ja päätin lähteä tutkailemaan kaupungin hautausmaata masentuakseni lisää... Askeleet kulkivat kuitenkin yrityksen ja erehdyksen kautta Lvivin kansalliseen museoon, jossa katselin pari tuntia kaiken maailman kristillisiä ikoni- ja pyhimysmaalauksia. Temperaa ja puuta, puuta ja temperaa. Museotädit tuntuivat olevan innoissaan tarkkaavaisuudestani, ja johdattivat minua lähes tulkoon kädestä pitäen salista toiseen, katselemaan lisää temperaa puulla. Tulipahan saatua taas päivittäinen annos a) kulttuuria b) historiaa.

Katselin tota maisemaa ja söin sitä kanaa

Tämän jälkeen päätin saaneeni tarpeeksi kaupungin harmaudesta, ja pitkien kamppailujen jälkeen kävelin likomärin jaloin asemalle halki monsuunisään, sillä liikenne oli sään vuoksi jumissa ja oikeaa ratikkaa tai marshrutkaa, eli minibussia, ei löytynyt etsimälläkään. Ja kun olin taipaleeni päässä, olin väärällä asemalla! Ahdistus nosti taas rumaa päätään, etenkin kun kukaan paikalla olevista ihmisistä ei osannut tai tahtonut auttaa. Kävin kysymässä puolelta odotussalilta ihmisiä, josko joku puhuisi kanssani jotain samaa kieltä. Juuri kun luulin hävinneeni pelin, eräs ystävällinen nainen tuli kysymään voisiko hän auttaa, ja neuvoi minut sadan metrin päässä sijaitsevalle oikealle asemalle. Siis HUH. Kiitos ihmiset.

Upea vanhan kaupungin aukio..

Noin 11-tuntinen, kolme rajalla vietettyä tuntia sisällyttänyt bussimatka Varsovaan oli jälleen ihan antoisa kokemus. Lähinnä olin onnellinen, että olin viimein matkalla kohti ns. kotia ja tuttua kirjoitusjärjestelmää! Palautuipa mieleeni myös se reisijumitus, joka syntyy vain siitä, kun istut ahtaassa linja-autossa liian pitkiä aikoja kerrallaan. Ei ollut ikävä. Tutustuin bussissa pariin polskiin, joiden kanssa tarvoin sitten hostellille pitkin öistä Varsovaa. Heille ei yöpaikka kelvannut, joten tyypit katosivat yöhön ja minä pääsin viimein nukkumaan. Ah ihanuutta!

Seuraavana päivänä lepäilin matkaväsymyksiä pois ja tutustuin Uusi-Seelantilaiseen Lisaan, jonka kanssa varmaan puuhataan jotain tänään. Jätin kuitenkin uudet tuttavuudet hostellille, ja lähdin itse suhteellisen ajoissa kaupungille tapaamaan CS:stä bongaamaani Brandonia. Matkalla tarttui mukaan muuten maailman hienoimmat, puna-musta-ruutuiset housut. Matkan ensimmäinen shoppailukokemus, ja tuskin viimeinen, ymmärtänette tämän merkinnän loppuun päästessänne. Brandonin kanssa löydettiin tosi kiva baarialue ihan Varsovan ydinkeskustan vierustalta, ja otettiin pikaiset tuopit ennen muiden tyyppien etsimistä. Tyypit löytyivätkin loppujen lopuksi vasta itse keikalta, ja olikin aika hauskaa morostella yleisön yli ja heittää ylävitosta pariinkin ilmansuuntaan oikeastaan täysin vieraiden ihmisten kanssa, vieraassa kaupungissa ja vieraalla maalla!

Varsova oli oranssi

Itse festarialueella ei alkoholia tarjoiltu (jep, mitä ihmettä), joten otettiin Brandonin piilopullosta vähän vahviketta ennen keikkaa, riemuissamme siitä, että oltiin päästy täydellisille paikoille ihan lavan läheisyyteen. Ja mikä keikka se olikaan! Calvin Harris pisti pakan täysin sekaisin. Heti alusta asti yleisö hyppi ja pomppi pari metriä ilmassa, melkeinpä synkronoituna. Suurimman osan ajasta tuntui kuin olisi levitoinut porukan mukana. Jorattiin, hypittiin, huudettiin, taputettiin, bailattiin, laulettiin ja vihellettiin viimeisetkin mehut ulos, ja jo ensimmäisen kolmen biisin jälkeen tuntui kuin olisi vetänyt kymmenen mega-aerobikki-sessiota läpi. Normiliikunnasta kun vaan ei saa samanlaista euforiaa aikaiseksi kuin keikoista! Settikin oli aika täydellinen, omista suosikeista puuttumaan taisi jäädä vain Acceptable in the 80's, jos oikein muistan. Älytön keikka, silkkaa ekstaasia alusta loppuun! Ja on se Calvin vaan niiiin ihana.

Voi kamalaa näitä mun keikkakuvia, miksi ees yritän?

Loput on enemmän tai vähemmän tätä "Light and music on my mind" -osastoa, MGMT:stä ei löydy yhtäkään kuvaa, josta olisi edes jollain tavalla tunnistettavissa ihmishahmoja

Calvinin lopetettua pääsimme yhä vain lähemmäksi lavaa, ja tuntui hullulta, että kohta pitäisi käydä läpi uusi hikibikki. Keikkojen välissä tapasimme pari Krakovalaista henkilöä, ja suostuttelimme heidät mukaamme johonkin kuppilaan keikan jälkeen. Jossain välissä alkoi myös satamaan, mutta se ei tuntunut haittaavan ketään, ennemminkin ihmiset toivottivat tervetulleeksi pienen virkistävän tihkun taivaan suunnalta.

MGMT:n setti oli jees, mutta ei mitenkään Calviniin verrattava. Kaikki hyvät biisit tuli joo, ja kansa oli jälleen euforian partaalla, ylikin, mutta esimerkiksi välispiikit taisivat puuttua täysin. Ihmiset puskivat niin raivokkaasti joka suunnasta, että olin suurimman osan keikasta täysin massojen puristuksissa, silti kättä ilmaan iskien. Menetin myös keikan tiimellyksessä kenkäni kolme kertaa ja hattuni kerran... oli muuten viimeinen kerta kun lähden balleriinoissa pitin kuhinaan! No, kengät löytyivät joka kerta ja löysin myös sielunsisaren eräästä puolattaresta, joka oli myöskin kuoleman kielissä yleisön joukossa. Kurva, KURVA, karjuttiin yhteen ääneen, kun meno yltyi liiankin raivokkaaksi. The Youthin aikana siirryttiin varttimetriä taaemmaksi, ja potin räjäyttäneen Kidsin jälkeen ihan takaosastolle. Katseltiin vain, että ei hitto, tuollako me oikeasti oltiin, vellovalta lihamereltä näyttävässä lavan edustassa? Ei poistuttu yhtään liian aikaisin, sillä keikka loppui sen saman tien.

Massan hajoaminen

Keräsimme hajanaisen CS-joukkomme ja siirryimme samaiselle juottolakujalle, jolla olimme käyneet Brandonin kanssa aiemminkin. Suurin piirtein 10-päinen retkueemme tutustui toisiinsa ja Zywiecin zaloihin vielä useamman tunnin ajan, kunnes väsymys voitti ja itse ainakin sammahdin saman tien kun hostellille pääsin. Kotimatkalla osuin tosin lähikiinalaiseen samaan aikaan jonkun suht' kuumottavan jengin kanssa, paikan kokki näytti ainakin olevan pienessä paniikissa. En kehdannut kääntyä ovelta poiskaan, ja lähti ne kriminaalitkin sitten menemään ja kokki hymyili taasen. Oisin mä osannut edelleen UKRAINAKSI sanoa, että kädet ylös, meikällä on puukko.

Mutta että jälleen yksi onnistunut ilta, ja Varsovaan paluu osoittautui ehdottoman oikeaksi ratkaisuksi, vaikka pienessä Puolan oravanpyörässä tunnenkin olevani, hahah.

PS. Ukrainasta piti vielä sanomani pari huomiota - Euroviisu-voittaja Alexander Rybakin Fairytale taitaa olla melkoinen hitti tuollapäin maailmaa. Se viuluriffi oli soittoäänenä ehkä tuhannessa kännykässä. Niin ja jos niitä ruokakauppoja ei tuntunut löytyvän mistään, niin kenkä- ja laukkuliikkeitä oli sitten senkin edestä. Ja Ukrainalaiset naiset ostaa. Lvivistä löytyi jostain syystä myös tuhansia apteekkeja, tiedä häntä, miksi.

PPS. Muistatteko ne mun Lontoon ja Ateenan juuri ja juuri liiman avulla kestäneet reissuballeriinat? Tässä viimeisin päivitys reissumono-osastolta...


Kumpaisestakin pohja täysin halki - siis noista lovista saa käden tai sormen menemään läpi. Olihan noilla ilo tallata siellä Lvivin sateissa esimerkiksi. Eikä oo lentäny roskiin edelleenkään - parempia tossuja saa meinaan hakea.

Ei kommentteja: