Moldova, Chisinau ja eeppinen paluumatka Ukrainan kautta Puolaan

Olisiko viimein viimeisen pääsiäismatkapäivityksen aika? Apua apua, mitä teenkään kun tämän reissun dokumentoiminen ei enää nakuta syyllistävästi takaraivossa! Vastaus: tunnen jatkuvaa painetta parin muun kesäkuisen reissun kertaamisesta.. Huoh tätä laiskuuden määrää.

Viimeiset etapit: Tiraspolista kivenheittämä Moldovan pääkaupunkiin Chisinauhun, Chisinausta yöbussilla Baltin, Chernivitsin ja Ivano-Frankivskin kautta takaisin Lviviin, ja siitä eteenpäin... Tästä tulee muuten pitkä juttu, pelottaa jo etukäteen.

Matka Chisinauhun taittui tosiaan mukavasti minibussilla, hintaa matkalle kertyi 26.70 Transnistrian ruplaa eli.. no euroissa varmaan joku viis senttiä, Marika oli kukkaronvartija Transnistriassa joten itse en noita valuuttakursseja muista yhtään. Mutta halpaa oli, niin kovin halpaa.

Päätepysäkillä meidät pukattiin raskaine rinkkoinemme keskelle melko infernaalista perjantaimarkkinaryysistä. Miehet ympärillä huutelivat "TOURIST? TOURIST?" ja yrittivät myydä meille kyytiä Tiraspoliin, no ei kiitos, näkeehän tuosta meidän bussistakin, että justiinsa me sieltä saavuttiin eikä sinne unohtunut mitään. Aseman ainoa raha-automaatti ei ollut yhteistyökykyinen, joten Marika jäi tavaravahdiksi ja minä painelin takaisin sinne tavaramarkkinoiden sekaan, tarkoituksena löytää toinen automaatti. Ikuisuudelta tuntuneen retkeilyn ja parin epäonnistuneen automaatti/pankkiasioinnin jälkeen sain viimein jostain seinästä tukun Moldovan leuta. Kuvien ja videoiden puuttuessa The Verven maanmainio Bitter Sweet Symphony -video antaa osviittaa siitä, mille näytin painellessani turhautuneena Chisinaun katuja ja kujia pitkin...



Seuraavaksi harhailtiin hieman lisää majoitus mielessä.. yksi kaavailemamme majapaikka oli ainakin ränsistynyt, remppaan mennyt neuvostohotelli, ja yksi toinen oli budjetillemme hitusen liian kallis (kiitos vaan tätä edeltäneet luksusjunat jne), joten viimein myönnyttiin ottamaan taksi hostellille, jonka mainoksen olimme napanneet mukaan Odessasta. Oli jotenkin sellainen tunnelma, ettei heti jaksanut lähteä rehaamaan takaisin keskustaan. Fiksuina tyttöinä siirryimmekin siis hostellin vieressä sijaitsevaan, erinomaisesti nimettyyn ostoskeskukseen Mall Dovaan iltapäiväshoppailuille. Mukaan tarttui allergialääkkeitä, kengät (tässä vaiheessa revenneiden Conversejen näkeminenkin vihastutti) ja käytiinpä syömässä ja viinilläkin. Jee.

Tuolta meinattiin kysyä huonetta, mutta otettiinkin vain taksi

Illalla lähdettiin klubille hostellilla tapaamamme irlantilaisen, melko raivostuttavan tyypin kanssa.. Se taisi saada verenpaineen nousemaan jo ennen koko illan alkamista ja yhä kasvavissa määrin illan loppua kohti. Tässä vaiheessa voisin taas viitata Bitter Sweet Symphony -videoon kuvaukseksi siitä, minkälaisia tuntemuksia kyseinen itseään täynnä oleva ääliö minussa aiheutti.

Klubi itsessään oli mielenkiintoinen kokemus... kaupungin kerma siellä tuntui juhlivan, varatuissa, maksullisissa pöydissään, ihmisiä kiireestä kantapäähän tuimin ilmein arvostellen. Auta armias jos olisi istahtanut tanssilattian laidalle jonkun pöytään lepuuttamaan, varmaan olisi saanut ympäri korvia tai luodilla läpi. Niin joo, väliaikaohjelmana diskossa oli joku löyhästi burlesque-henkinen strippaus-show. Tykkään burleskista paljonkin, mutta toi esitys ei oikein lämmittänyt. Juotiin pari vodkakolaa, tampattiin hartaudella, naureskeltiin kaikelle ja lähdettiin sitten sen raivostuttavan irkun kanssa samaa matkaa pois.

Seuraavana päivänä yritettiin kovasti käydä rekisteröimässä itsemme Moldovaan (kun tosiaan ilmeni, ettei saatu niitä tuloleimoja siellä Transnistrian ja Moldovan rajalla) mutta toimiston ovet eivät auenneet meille. Otettiin kuvasarja todistaaksemme hätätilan tullen viranomaisille ainakin käyneemme mestoilla, minkäs me sille mahdetaan kun ei ymmärretä aikatauluja ja joku päätti päättää työpäivänsä ainakin varttia liian aikaisin.

Ei voinut mitään, joten mentiin sushille.

Tämän jälkeen ohjelmassa oli epätoivoa aiheuttanut KYNSIENHUOLTOPAIKAN metsästys. Ei saa nauraa. Oltiin jo matkan alkuvaiheilla saatu päähämme, että tälläisissä astetta huokeammissa maissa matkustaessamme voisi kerrankin hemmotella itseään ja teetättää vaikka nätit akryylit rispaantuneiden, liuskottuneiden ja punaisten lakanjämien koristamien kynsien tilalle. En edes viitsi muistella, kuinka monessa paikassa käytiin ja kuinka paljon turhautumista tämä koko prosessi aiheutti, mutta viimein yhdessä pikkuhoitolassa, missä kukaan ei puhunut sanaakaan mitään samaa kieltä kanssamme, meidät viitottiin istumaan alas ja kah:

Elämäni ensimmäinen manikyyri, KOLME (3) EUROA! PS. Ihan omat kynnet, ei saatu tekareita vaikka jotain sellasta yritettiinkin selittää... Että teki muuten hyvää, katselen tällä hetkellä sormenpäitäni muistellen kaihomielin sitä, mille ne näyttivät ja tuntuivat tuon käsittelyn jälkeen.

Hienot kynnet saatuamme lähdettiin kiertelemään keskustaa. Aika kolkkoa ja karua oli. Ja niitä tourist, tourist -huutoja pari päivää kuunneltuamme oltiin melko varmoja, että me ja muut hostellilaiset oltiin koko maan ainoat turistit. Tässäpä kuvia Chisinaun keskustasta:

Vastavaloinen Tapani IV Suuri, tunnetaan myös nimillä Stephan cel Mare (si sfânt), Stephen III of Moldavia, Saint Stephen the Great ja niin edespäin..

Konserttitalo

Piaţa Marii Adunări Naţionale

EU-liput liehuivat vapaana kaikkialla

Lisää Eurooppa-myönteisyyttä

Nintendo-henkinen presidentin linna

Parlamentti

Paikallinen Time

Ja sitten sattui pahin mahdollinen, eli kameran akku sanoi sopimuksensa irti juuri ennen sellaiselle hienolle aukiolle pääsemistä. D'oh!! Tässä vaiheessa otin taas kertakäyttökameran esiin, pitäisi ihan ihan ihan oikeasti saada ne kuvat joskus teetettyä... No mutta tässä lohdutukseksi yksi mainos jota pidettiin todella hauskana sekä Chisinauhun saapuessamme että sieltä lähtiessämme.

Heh. Tämän talsimisentäyteisen päivän päätteeksi käytiin vielä rautatieasemalla ihmettelemässä rikollisten naamoja, sulkeutuneita asioimisluukkuja ja luukkua jolla myytiin ei-oota. Beer Housessa käytiin syömässä.

Seuraavana päivänä yritin hirveällä vimmalla selvittää meille paluumatkaa.. reittivaihtoehtoja oli melko vaikea selvittää, mutta vaihtoehdoiksi jäi Romanian, Unkarin ja Slovakian kautta poistuminen bussitse ja junitse tai bussin ottaminen Chisinausta Lviviin ja siitä eteenpäin Puolaan. Viime minuutille ykkösvaihtoehtoa pähkäiltyämme (houkuttelevampi) päädyttiinkin kakkosvaihtoehtoon (nopeampi ja halvempi), ja lähdettiin aika tulipalokiireellä asemalle. Asemalla löydettiin pikkuinen lippukassa, jolta sain kahden eri opaskirjan sanaston (puhuin ROMANIAA!), värikkään elekielen ja pienen ravaamisen jälkeen ostettua kaksi lippua Chisinausta Lviviin noin 24 eurolla per naama.

Käytiin syömässä pastaa ja mamaligaa jossain "steissin kuppilassa", jossa oli muuten niin karmee reikävessa, että vaikken vähästä säikähdäkään, niin sinne en asioimaan mennyt. Ostin hienon viinipullon kioskista. Melkein jutusteltiin poliisien kanssa. Ja sitten käveltiin sinne Gare du Nordille.. Jätettiin tavarat ja käveltiin vähän lisää, syömään jonnekin kaukana sijaitsevaan paikkaan. Ja käveltiin vähän lisää, takaisin bussiasemalle. Ja odoteltiin bussia, joka lähti kuuden aikaan illalla kohti Ukrainaa.

Pitää vielä mainita, että Chisinaussa ollessamme kuultiin Puolaa kohdanneesta suursurusta - Presidentti Lech Kaczynskin ja lähes sadan muun puolalaisen silmäätekevän kuolemasta - joten tahto palata Puolaan nopeasti oli valtava.

Es macht spass..

Ylläoleva kuva meidän bussin kyljestä on aika surullinen vitsi, kun miettii miten tunnit sen rottelon sisässä viettyivät. Täyteen bussiin kun oli ahtautunut myös yksi nelihenkinen perhe, jonka kahdesta lapsesta toinen huusi tasan niin pitkään, että perhe poistui bussista. Tai siis ei pelkästään huutanut, vaan piti kuin pakon sanelemana jotain, mitä tahansa kovaa ääntä ilman pienintäkään taukoa.

Korvatulpille kiitos, untakin tuli otettua joten kuten. Esimerkiksi silloin, kun bussimme hajosi kolmeksi tunniksi keskelle Moldovan pimeintä ei-mitään. Välitiedotuksista ei ymmärretty muuta kuin suuret pahoittelut. Korvaava bussi taisi tulla Chisinausta asti, sinne siirryttiin sitten. Rajalla jännitti, koska bussista kutsuttiin satunnaisia ihmisiä sinne passivirkailijan koppiin asioimaan. Oltiin tosiaan bussin ainoat ulkomaalaiset, meillä ei ollut Moldovan saapumisleimoja eikä oltu rekisteröidytty, kun se toimisto oli kiinni. Mutta mitään ei tapahtunut, mihinkään meitä ei pyydetty ja passiinkin tuli pariton poistumisleima. Huh!

Moldovalaista maaseutua bussin ikkunasta, videon musiikista vastasi just se ipana

Toinenkin maaseutumatkailuvideo

Seuraavana aamuna heräsin aamuyhdeksän maissa Ivano-Frankivskissa. Pidin tätä kohtalon oikkuna, koska jo aiemmin matkalla oltiin käyty samaisen jätkän haudalla Lvivissä ja patsaalla Odessassa. Ivano-Frankivskissa juoksin henkihieverissä, unihiekat silmiä kirveltäen ja kaksikymmentäviisi kopeekkaa kätösessä aseman vessaan, jossa oli aamutuimaan melko muhkea jono. Onneksi Marika juoksi bussille pitämään huolta, ettei kukaan lähde eteenpäin ilman minua. Muuten olisin jäänyt housut nilkoissa Ivan Frankon vangiksi.

Piti ottaa vielä bussin ikkunasta yks kirkkokuva ihan siltä varalta, ettei niitä olisi jo tarpeeksi

Ivano-Frankivskista matka jatkui Lviviin, jossa toivottiin kyydin päättyvän juna-asemalle. Ja sinnehän se, komean parinkymmenen tunnin bussissaistumisen jälkeen. Käytiin aseman hulppeassa pectopahissa syömässä Kiovan kanaa. Ja jotenkin, jotenkin onnistuttiin löytämään oikea marshrutka, joka veisi meidät puolessatoista tunnissa Ukrainan ja Puolan rajalle. Pientä säätämistä oli tässäkin, täytyy myöntää :D

"Perillä" odotettiin myös innolla, että tajutaanko jäädä oikeassa paikassa pois. Tajuttiin onneksi, ja kuskikin osas huolehtia meidät kävelemään oikeaan suuntaan. Kävin ostamassa rajan tuntumasta tuliaisiksi vielä litran putelin Lvivskietä matkaan, ja näin lähdettiin astelemaan rajalle päin.

Lviv - Raja

Tulliin saapuessa huomattiin kaksi jonoa: yksi pitkä ja kiemurteleva, johon liityttiin, ja yksi pikakaista, jolle satunnaisesti ajautuvat tyypit kävelivät suoraan tullijonon kärkeen ja ovista sisään. Hetken kummasteltuamme joku tajusi ilmoittaa meille, että EU-maan passinhaltijoina olemme oikeutettuja ottamaan ohituskaistan onneen. Tuntui väärältä ohittaa kaikki ne jonossa kärvistelevät ukrainalaiset sun muut, mutta minkäs teet kun oot tämän Suomeen syntymisen lottovoiton saanut. Porttien toisella puolella ohitettiin toinen samanhenkinen, mutta lyhyempi jono. Pari selitystyä rinkan sisällöstä ja yksi naurunremakoiden saattelema passintarkastus myöhemmin, käveltiin auringon hohteessa reteästi kohti Puolanmaata.

Tervetuloa surevaan maahan

Przemyslissä tuntui jo 100% kotoisemmalta, kun ei tarvinnut enää miettiä yrittääkö äpertää jotain heikon venäjän irvikuvaa vai toistellako romaniankielisiä ilmauksia Lonely Planetin sanastosivulta. Tässä vaiheessa ohjat oli hyvä luovuttaa suosiolla Marikalle, jonka puolantaitoja ihastelen ja kadehdin edelleen!! Eli jotenkin saatiin sompailtua itsemme vielä yhteen bussiin, joka veisi Przemyslin keskustaan..

...ja Przemyslin keskustassa, kiitos yhden avuliaan rouvan, päästiin myös juna-asemalle vain huomataksemme, että molempien junat omiin kaupunkeihin olivat lähteneet noin viisi ja kymmenen minuuttia sitten. Pari kirosanaa helähti ilmoille, ja matka jatkui parin sadan metrin päässä sijaitsevalle bussiasemalle. Ainoa vaihtoehto: viiden tunnin bussi Krakovaan, ja siitä yöllä kahdella eri junalla Poznaniin. Voi huraa.

Bussimatka ohittui lisäsikeitä vedellen, enemmällekin olisi ollut tarve. Krakovassa oltiin illalla yhdentoista maissa, tavattiin Marikan kavereita ja käytiin parilla pitkällä viileällä, ennen kuin allekirjoittaneen eeppinen kotimatka jatkui yöjunalla Wroclawiin. Pahamaineisessa Katowicessa samaan hyttiin pamahti joku viinankäryinen, nuorehko naishenkilö joka itki. Kysyin, että onko kaikki kunnossa, ja nainen alkoi ensin puolaksi ja sitten saksaksi avautumaan häntä jahtaavista gangstereista, jotka olivat myös hetki sitten hakanneet häntä aseman varjoissa. Nainen kertoi myös kolmannella kuukaudella olevasta vahinkoraskaudestaan, ahdistuksestaan ja elämänsä yleisestä suunnan puutteesta. Pyöriteltiin siinä yhden mamman kanssa silmiämme sen pyynnöille soittaa poliisit paikalle, kunnes ne jengimiehet tuli oikeasti uhittelemaan siihen hytin ovelle. Tilanne päättyi, kun se nainen nakkasi yhtä niistä tyypeistä turpiin ja ne lähti nauraen pois eikä onneksi palannut enää. Lopulta aikansa itkettyään ja valitettuaan se nainenkin nukahti. Kun lopulta päästiin junan päätepysäkille Wroclawiin, en katsonut asiakseni alkaa häntä herättelemään..

Wroclawissa autoin yhden mummon oikeaan junaan ja kärräsin itsenikin omaani. Aamu-taajamajuna Poznaniin silmät päässä seisoen. Lipussakin oli jotain häikkää, ja pitkän selostuksen konduktööriltä tajusin vain, että Poznanissa mun pitää mennä lippuluukulle sen lippuni kanssa. Näin tein, ja sain vitosen takaisin huonosta lipustani. Sitten menin näissä tunnelmissa naureskellen ja lauleskellen suoraan kouluun. Parin luennon jälkeen, kuuden aikaan illalla olin kotona, ja näin 50-tuntinen paluumatkani oltiin saatu kunniakkaasti päätökseen. Koniec, siinä se!

PS. Täytyypä mainita vielä, että kysyttäessä minun on edelleen jotenkin hankala alkaa kuvailemaan Moldovaa tai kertomaan siitä. Jotenkin koko maa - Transnistria mukaanlukien - oli niin hämmentävä kokemus, että se täytyy ehdottomasti itse kokea. Missään en ole tuntenut oloani yhtä ilmiselväksi, leimaotsaiseksi turistiksi (autot tööttäilivät ja ihmiset tosiaan huutelivat ja tuijottivat minne tahansa kuljimme). Maan läpi kulkeneena voi sanoa, että kaikkialla muualla näyttää melko köyhältä ja maalaiselta, kaikki "moderni" on keskittynyt Chisinauhun. Siellä rikkauden ja köyhyyden raja on puolestaan sekä huikea että huikean epäilyttävä. Katseltiin niitä ökyjä siellä klubissa pöytiensä ääressä, ja shoppailemassa Mall Dovassa, ja voitiin vain kuvitella millä tavoin ne olivat rahansa ansainneet. Itse vietimme Moldovassa melko "rikasta" elämää, ja sellaiseen tunteeseen oli hankala sopeutua kun pelkällä suomalaisella opintotuella tässä lähinnä matkattiin. Kuljettiin luksusvaunuissa ja aterioitiin jos nyt ei kaupungin parhaissa, niin ainakin melko hyvissä ravintoloissa. Melko samaa se oli tietty Ukrainassakin, mutta Moldovassa tuo meni jopa naurettavuuksiin asti.

Koko reissu oli kuitenkin ihan järjettömän hieno ja näillä muistoilla elellään pitkään! Tätä varten kannattaa elää :)