Odessan prinsessalakanoista oli armotonta nousta, mutta ei auttanut kuin kursia rinkan sisältö kasaan ja ottaa suunta heti aamusta Odessan rautatieasemalle. Kymmenien solttupoikien marssijärjestystä tovin ihmeteltyämme tapasimme Couchsurfingin kautta löytämäni Andrein, joka oli tullut hakemaan meitä naapurivaltiosta asti. Andrei saattoi olla paras mahdollinen Transnistria-tiedonlähde; yhdeksi tuliaiseksi tältä reissulta tarttui nimittäin isännän itsensä kynäilemä kirja kotialueestaan!
Seuraavan pätkän suuntana oli siis Tiraspol, Transnistrian pääkaupunki. Enimmät luennoinnit skipaten neuvon taas klikkaamaan linkkiä Wikipediaan jos haluaa eksaktia tietoa kyseisestä kapinallisesta pläntistä Moldovan ja Ukrainan välissä.
Reitti tähän mennessä
Jotain kuitenkin kertoakseni: Kyseessä on alue, joka on toiminut itsenäisen valtion tavoin pian kaksikymmentä vuotta, ollen silti edelleen osa Euroopan köyhintä maata, Moldovaa (tosin tämänhän Transnistria kieltää täysin). Venäjä-myönteisen ja Neuvosto-kaipuisen Transnistrian itsenäisyyttä ei ole käsittääkseni tunnustanut yksikään muu (kansainvälisesti tunnustettu) valtio, ja siihen pyrkiäkseen Transnistrialla on vielä pitkä ja kivinen tie kuljettavana. Silti, paikassa vierailtuani ja Andrein kanssa puhuttuani ymmärrän Transnistrian merkkaavan aivan omaa paikkaansa Euroopan kartalla. Tuskin erehtyisin enää puhumaan Transnistriasta Moldovana - ja kuinka voisikaan, kun näissä kahdessa eri paikassa on omat rahansa, rajansa, postimerkkinsä, armeijansa, "valtiojohtonsa" ja täysin vastakkaiset poliittiset pyrkimyksensä.
Tuliaisina ruplia ja postimerkkejä
Mielenkiintoisimpana esimerkkinä vallan epämääräisistä keskittymistä Transnistrian sisäisessä politiikassa voisi mainita ainakin vähittäismyyntiä ja melkeinpä kaikkea muutakin kontrolloivan Sheriffin, jonka logojen bongauksesta voisi Tiraspolissa saada aikaiseksi vaikkapa perin tehokkaan juomapelin, ellei vierasmaalaisena joutuisi moisesta toiminnasta melko varmasti telkien taakse. Nykyisin firman huhutaan olevan Transnistrian presidentin, Igor Smirnovin, pojan hallinnoima, mutta tätä ei kukaan tietenkään myönnä. Sheriff rakentaa Transnistrian alueelle kaikkea jalkapallostadioneista supermarketteihin, ja sillä epäillään olevan vahvoja kytköksiä Transnistrian aluetta hiljaisesti hallitsevaan mafiaan.
Suomen ulkoministeriön matkustustiedote kehottaa pysymään poissa Transnistriasta. Tämä ei tule yllätyksenä alueen poliittisen epävakauden huomioonottaen. Levottomuudet eivät ole millään tapaa jokapäiväisiä, mutta vuoden 1992 sota, alueen harmaus rikollisuuden suhteen ja pari viime vuosina tapahtunutta bussiräjähdystä ja ampumistapausta ovat tehneet tehtävänsä. Turismi alueella on lähestulkoon olematonta. Kuin arveluttavaa mainettaan tukeakseen, matkustaminen Transnistriaan on myös tehty melkoisen hankalaksi muille kuin entisten neuvostotasavaltojen passien omistajille. Vaikka viisumia alueelle ei tarvita, korruptio on enemmän sääntö kuin poikkeus ja etenkin kielitaidottomilta länsimaalaisilta vaaditaan usein ylimääräisiä dollareita jotta portit Transnistriaan aukeaisivat. Omalla matkallamme olin varautunut tähän ottamalla mukaan huiman viiden euron setelin, mutta loppujen lopuksi sekin raha katosi taksikuskimme taskuun.
Reilun sadan kilometrin matka Odessasta Tiraspoliin taittui tosiaan taksin kyydissä. Halvempiakin tapoja olisi varmasti ollut, mutta Andrein järjestämän yksityiskyydityksen luksus houkutti, kuten myös mahdollisen rajahäslingin varma helpottuminen. Ja näin olikin - Andrei oli ottanut meille valmiiksi matkaan maahantulolipukkeet ja neuvoi niiden täyttämisessä (esimerkiksi patronyymiä ja matkan syytä tivattiin, kuten Ukrainaankin mennessä) ja taksikuskimme osoite merkattiin yöpymispaikaksemme. Rajalla taisi olla tuttuja miehiä töissä, sillä minkäänlaisia pysäytyksiä tai uteluja ei käsittääksemme tapahtunut, vaan jatkoimme rajalta matkaa Tiraspoliin ilman ongelmia.
Ongelmat alkoivat vasta kaupunkiin päästyämme, kun maahantulolappuihimme tarvittiin rekisteröintitiedot ja -leimat. Muistaakseni rekisteröinti täytyy tehdä, jos aikoo viettää Transnistriassa enemmän kuin kymmenen tuntia. Homman vaikeuttamiseksi tämä, luultavasti yksinomaan rekisteröintilappujen leimaamiseen tarkoitettu, erittäin lyhyen ajan päivästä auki oleva hallintorakennus oli piilotettu jonnekin esikaupunkialueen identtisten rakennusten muodostaman muuttuvan labyrintin keskustan sisäpihan puomien suojiin. Ilman paikallista apua paikan löytäminen olisi luultavasti vaikeaa, jopa mahdotonta.
Ongelmat alkoivat vasta kaupunkiin päästyämme, kun maahantulolappuihimme tarvittiin rekisteröintitiedot ja -leimat. Muistaakseni rekisteröinti täytyy tehdä, jos aikoo viettää Transnistriassa enemmän kuin kymmenen tuntia. Homman vaikeuttamiseksi tämä, luultavasti yksinomaan rekisteröintilappujen leimaamiseen tarkoitettu, erittäin lyhyen ajan päivästä auki oleva hallintorakennus oli piilotettu jonnekin esikaupunkialueen identtisten rakennusten muodostaman muuttuvan labyrintin keskustan sisäpihan puomien suojiin. Ilman paikallista apua paikan löytäminen olisi luultavasti vaikeaa, jopa mahdotonta.
Leimattu!Tämän jälkeen alkoi kova yritys nostaa käypää valuuttaa monesta eri rahannostopisteestä. Parin tunnin prosessin jälkeen selvisi, että oma Nordean Masterini oli täysin avuton, kun taas Marikan Sampo Pankin Visa Electron taikoi käteistä käden käänteessä. Vinkiksi kaikille Transnistriaan matkaaville: ottakaa niitä euroja tai dollareita mukaan enemmän kuin se viitonen! Rahanvaihtopisteitä on nimittäin kaikkialla, mutta mitään takeita länsimaisen visasi vinguttamismahdollisuuksista ei ole.
Ruplat taskussa ja leimat korteissa oli helpottavaa siirtyä katsastamaan lähiöelämää Andrein ja hänen avokkinsa luokse. Tarjolla oli borssia ja lettuluumurullia ennen siirtymistämme itsenäiselle kaupunkikierrokselle... Päästiin huomiotaherättämisen ensimakuun heti pihasta poistuessamme, kun talon juoruilevat mammat vahtasivat tekemisiämme silmät kiiluen. Pitkähkön kävelylenkin päätteeksi löysimme jopa tiemme keskustaan vievään marshrutkaan. Oma seikkailunsa sekin. Jo tässä vaiheessa tunnelmat olivat sitä luokkaa, että apua, mikä maa, ja mikä valuutta, silti positiivisessa mielessä kutkuttaen.
Seuraavassa kuvia Tiraspolin keskustasta, lähinnä pääkadulta 25 Oktober:
Ruplat taskussa ja leimat korteissa oli helpottavaa siirtyä katsastamaan lähiöelämää Andrein ja hänen avokkinsa luokse. Tarjolla oli borssia ja lettuluumurullia ennen siirtymistämme itsenäiselle kaupunkikierrokselle... Päästiin huomiotaherättämisen ensimakuun heti pihasta poistuessamme, kun talon juoruilevat mammat vahtasivat tekemisiämme silmät kiiluen. Pitkähkön kävelylenkin päätteeksi löysimme jopa tiemme keskustaan vievään marshrutkaan. Oma seikkailunsa sekin. Jo tässä vaiheessa tunnelmat olivat sitä luokkaa, että apua, mikä maa, ja mikä valuutta, silti positiivisessa mielessä kutkuttaen.
Seuraavassa kuvia Tiraspolin keskustasta, lähinnä pääkadulta 25 Oktober:
Aleksandr Suvorov perusti Tiraspolin
En tiedä millainen on perusturisti Tiraspolissa, mutta veikkaisin, että kumpikaan meistä ei sovi kuvaukseen
Pokrovskayan kirkko
Tiraspolin vaakuna
Neuvostotankkimonumentti
Sankarihautausmaa ja ikuinen tuli
"Olette nimettömiä, mutta tekonne ovat ikuisia"
Presidentin palatsi ja valtava supersankari-Lenin
66-v juhlaplakaatti, Pokrovskaya, Suvorov
66 vuotta sitten, Puna-Armeijan avustuksella, Tiraspol siirtyi Romanian väliaikaisesta hallinnosta jälleen osaksi Moldavian neuvostotasavaltaa
Venäjän Presidentti Dmitri Medvedev (kiitoksia vaan anonyymille kardinaalimokan korjauksesta...) ja Transnistrian Presidentti Igor Smirnov
Tässä välissä onnistuttiin asioimaan postissa ostaaksemme matkamuistoiksi postimerkkejä, jotka kelpaavat vain Transnistrian sisällä. Postitäti arvasi, että ollaan Suomesta! Aika hienoa paikassa, jossa ei oikeastaan ole laisinkaan turismia. Sitten löydettiin dekkarihenkinen diskovalokahvila jostain kivenkolosta. Kaikenlaisien sanastosähellyksien ja kommunikointiyritysten jälkeen saatiin kahvien seuraksi yksi jäätelöannos ja yksi suklaalevy. Muistaakseni yrityksenä oli saada kaksi suklaajäätelöannosta?
Nälkäisenä matka jatkui siis leipomon kautta syrjäkujille, joilla huomion herättäminen ja perään huutelu oli jälleen taattua tavaraa. Lonely Planet varoitti kameroiden imevän puoleensa varmaa, ja joskus epämieluista huomiota. Annoin tiedon nakuttaa takaraivossa hieman liikaa, sillä jokainen salaman räpsäys tuntui pieneltä riskinotolta. Etenkin arvelutti, kun tämän tästä törmäsi joskus yksinään, mutta useimmiten ryhmässä liikkuviin, sotilasuniformuihin verhoutuneisiin henkilöihin. Yritä siinä sitten päättää, katsoako niitä silmiin, hymyilläkö vai olla neutraali, tuijottaako kengänkärkiä, piilottaako kamera, yrittääkö paparazzata.
Heti keskuskadulta poistuttua maisevat vaihtuvat radikaalisti.. päädyttiin pitkäksi toviksi harhailemaan myös käytöstä poistuneille junaradoille.
Pokrovskayan takapihalla vietetyn leivos- ja ananaslimonadihetken jälkeen jalat jaksoivat juuri ja juuri etsiä ravintolan akuuttia iltatankkausta varten. Taksikuskimmekin oli paikalla ja moikkaili oikein reteästi ennen kuin alkoi tarjoamaan kierroksia suurehkolle naisporukalle. Kenenköhän rahoilla, köh köh...
Marika sanoo cheese
No mutta, otettiin ilo irti oikeinkin opiskelijaystävällisestä hintatasosta lataamalla pöytä täyteen maailman herkullisinta Isabella-punaviiniä, juustoja, täytettyjä lettuja ja muuta hyvää. Aterioinnissa kului aikaa ihan kiitettävästi. WC:ssa oli jälleen pelkät lattiareiät, mutta näihinhän nyt oltiin totuttu joka paikassa jo hyvän aikaa sitten.. Tottumisesta huolimatta sitä vaan menee aina välillä vessaan ja kuvittelee, että "no tää on sen verran hienon näkönen paikka, että vois kai täältä ihan istuinkin löytyä" mutta ei.....
Illan loppuhuipennuksena otettiin taas taksi, tosin taksikuski ei todellakaan tiennyt mihin mennä, joten ajeltiin jossain "siellä päin" hyvän aikaa, penkkojen kautta, Sheriffi-stadionin liepeillä ja pimeillä pihoilla ennen oikean talon väärälle puolelle päätymistä. Mielessä ehti käydä jo vaikka mitä, mutta lähinnä nauratti koko seikkailu. Tässä yhteydessä muistelen lämmöllä myös painokelvottomia puheitamme taksin takapenkillä samalla, kun taksikuski hikoili epävarmuuksissaan ja kyseli ohjeita satunnaisilta ohikulkijoiltakin.
Seuraavan aamun sain lepäillä Koschkan kyljessä. Myös pariskunnan ultrasympaattinen pikkukoira Keks vei sydämeni mennessään.Hitaan aamun jälkeen matkan oli jatkuttava, joten Andrei soitti meille taksin. Asemalla oli tietty vielä pientä sählinkiä, kun löydettiin bussi, mutta siihen ei saanut mennä, ja tuli toinen bussi, johon mentiin, mutta johon olisi tarvinnut lipun, joita meillä ei ollut, koska luultiin pystyvämme ostamaan sellaiset kulkupelistä. Avulias takapenkin nuoriherra juoksi viime hetkellä Marikan kanssa lippukassalle jonojen ohi asioimaan, ja näin saimme liput Chisinauhun, joita kukaan ei tarkistanut missään vaiheessa matkaa.
Matka Transnistrian pääkaupungista Moldovan pääkaupunkiin oli muuten ihan loistava - nähtiin Bender ja muita Transnistrian aurinkoisia maisemia ennen Eurooppa-myönteiseen Moldovaan siirtymistä. Rajalla olisi voinut tulla vaikeuksia, mutta ihmiset minibussissa pelastivat meidät huutamalla yhteen ääneen, että EI NE PUHU VENÄJÄÄ aina kun joku virkamies tuli tivaamaan meiltä jotain. Marikan piti käydä vähän passiluukulla asioimassa, mutta siinä se. Myöhemmin vasta tuli huomattua, että ei saatu maahantuloleimaa Moldovaan. Tässä tarinan toisen suuren opetuksen paikka: huolehtikaa, että saatte leiman passiin kun menette Moldovaan tai poistutte sieltä, etenkin Transnistrian kautta!
Ja heti perään kolmannen: jos tälläiset venäjää puhumattomat rinkkaselkäiset tytöntylleröt uskaltautuivat seikkailemaan tuolle pelottavan epämääräiselle maaperälle, niin kyllä uskaltaa kuka tahansa muukin. Tervettä järkeä, seikkailumieltä, kylmiä hermoja ja pientä uhkarohkeuttakin vaaditaan, mutta palkkioksi saa monipuolisesti niin älyttömiä, jopa unenomaisia elämyksiä, että niitä kelpaa kiikkustuolissa sitten aikanaan muistella. Suosittelen Transnistriaan tai Moldovaan matkustamista silti lähinnä alueesta aidosti kiinnostuneille, muille kokemus saattaa olla ahdistava ja/tai epämiellyttävä. Omakohtaisesti voin sanoa, että ns. jännittäviä tilanteita tuli vastaan useampi, mutta kertaakaan ei tarvinnut oikeasti pelätä tai hermostua.
Että sellainen juuri sopivan mittainen visiitti se, seuraavassa merkinnässä tarkastellaan Chisinauta ja päästään ehkä takaisin Puolaankin jos oikein ahkeraksi heittäydyn.
Matka Transnistrian pääkaupungista Moldovan pääkaupunkiin oli muuten ihan loistava - nähtiin Bender ja muita Transnistrian aurinkoisia maisemia ennen Eurooppa-myönteiseen Moldovaan siirtymistä. Rajalla olisi voinut tulla vaikeuksia, mutta ihmiset minibussissa pelastivat meidät huutamalla yhteen ääneen, että EI NE PUHU VENÄJÄÄ aina kun joku virkamies tuli tivaamaan meiltä jotain. Marikan piti käydä vähän passiluukulla asioimassa, mutta siinä se. Myöhemmin vasta tuli huomattua, että ei saatu maahantuloleimaa Moldovaan. Tässä tarinan toisen suuren opetuksen paikka: huolehtikaa, että saatte leiman passiin kun menette Moldovaan tai poistutte sieltä, etenkin Transnistrian kautta!
Ja heti perään kolmannen: jos tälläiset venäjää puhumattomat rinkkaselkäiset tytöntylleröt uskaltautuivat seikkailemaan tuolle pelottavan epämääräiselle maaperälle, niin kyllä uskaltaa kuka tahansa muukin. Tervettä järkeä, seikkailumieltä, kylmiä hermoja ja pientä uhkarohkeuttakin vaaditaan, mutta palkkioksi saa monipuolisesti niin älyttömiä, jopa unenomaisia elämyksiä, että niitä kelpaa kiikkustuolissa sitten aikanaan muistella. Suosittelen Transnistriaan tai Moldovaan matkustamista silti lähinnä alueesta aidosti kiinnostuneille, muille kokemus saattaa olla ahdistava ja/tai epämiellyttävä. Omakohtaisesti voin sanoa, että ns. jännittäviä tilanteita tuli vastaan useampi, mutta kertaakaan ei tarvinnut oikeasti pelätä tai hermostua.
Että sellainen juuri sopivan mittainen visiitti se, seuraavassa merkinnässä tarkastellaan Chisinauta ja päästään ehkä takaisin Puolaankin jos oikein ahkeraksi heittäydyn.
